Kommunismin musta kirja

Kommunismin musta kirja on ranskalaisen professori Stéphane Courtoisin toimittama johtavien eurooppalaisten, pääasiassa vasemmistolaisten kommunismin tutkijoiden kommunistivaltioiden ja kommunistien rikoksia raportoiva 863-sivuinen kirja (1997, suom. 2001).

Sisältö

Kirjan toimittaja, tohtori Stéphane Courtois toteaa esipuheessa: "Yksittäisiin ihmisiin kohdistuneiden rikosten ja erillisissä kohteissa toimeenpantujen summittaisten joukkomurhien lisäksi kommunistiset vallanpitäjät pystyttivät valtansa tueksi hallitusjärjestelmän, jonka varsinaisena toimintatapana on ollut joukkotuhonta. - - vakiinnuttivat toimintansa arkielämään sovelletun sorron varaan, sensuroivat kaikkia ihmisten välisen viestinnän muotoja, valvoivat tiukasti rajoja, jakelivat toisinajattelijoille karkotustuomioita - - Fidelin ja hänen puhdassieluisen aisaparinsa Che Guevaran Kuuba puhumattakaan Mengistun Etiopiasta, Neton Angolasta ja Najibullahin Afganistanista - ei ole poikkeus, samaa kaavaa on noudatettu kaikkialla."

"teloituksia on suoritettu eri tavoin - ampumalla, hirttämällä, hukuttamalla, pieksämällä; joissakin tapauksissa on käytetty kaasua, myrkkyä tai lavastettuja auto-onnettomuuksia; ihmisiä on näännytetty nälkään - - karkotuksia, joiden yhteydessä uhrit ovat kuolleet kuljetusten aikana - - tai asuin- tai pakkotyöpaikoissaan (uupumukseen, sairauksiin, nälkään, kylmään)."

Vähimmäisarviona uhreista hän esittää seuraavan suuruusluokan (näitä lukuja ei pidetä luotettavina):

• Neuvostoliitto: 20 miljoonaa kuollutta,
• Kiina: 65 miljoonaa kuollutta,
• Vietnam: miljoona kuollutta,
• Pohjois-Korea: 2 miljoonaa kuollutta,
• Kambodža: 2 miljoonaa kuollutta,
• Itä-Eurooppa: miljoona kuollutta,
• Latinalainen Amerikka: 150 000 kuollutta,
• Afrikka: 1,7 miljoonaa kuollutta,
• Afganistan: 1,5 miljoonaa kuollutta,
• kansainvälinen kommunistinen liike ja kommunistipuolueet, jotka eivät ole olleet vallassa: ehkä 10 000 kuollutta.

Esipuhe myös luettelee kommunistien tekemiä kansanmurhia, etnisiä puhdistuksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan eri maissa sekä muistuttaa: "satojentuhansien tai jopa miljoonien ihmisten kuolemaan johtaneitä nälänhätiä on vuoden 1918 jälkeen koettu ainoastaan kommunistisissa maissa", mistä tuoreimpina esimerkkeinä hän mainitsee Etiopian ja Mosambikin 1980-luvulla (Pohjois-Korean tilanne selvisi vasta kirjan kirjoittamisen jälkeen).

Hän myös perustelee, miten samankaltaisia kommunistien ja kansallissosialistien ("natsien") toimet olivat. Toisin kuin on väitetty, hän ei ota kantaa siihen, oliko kommunismi kansallissosialismia pahempaa.

Courtois myös toteaa osan kirjan tutkija-kirjoittajista olleen aiemmin kommunisteja ja yhä vasemmistolaisia ja kertoo heidän motiivikseen sen: "Nousevalle äärioikeistolle ei heidän vakaumuksensa mukaan saa jättää sitä etuoikeutta, että totuus kuullaan sen suusta." Toisaalta kirja on kritisoitu siitä, että se rakentuu alkuperäislähteiden ohella lähinnä vasemmistolaiselle historiantutkimukselle ja sivuuttaa oikeistolaisina pidettyjä tutkijoita.

Itse artikkelien materiaalia on pidetty järkyttänä kuvauksena kommunismin raakuudesta sekä kommunistijohtajien (mm. Lenin ja Che Guevara) piittaamattomuudesta inhimillistä kärsimystä kohtaan. Kirja kuitenkaan ei ilmeisesti sisällä uutta materiaalia vaan vain kokoaa yksin kansiin jo tehtyä tutkimusta sekä siteeraa usein alkuperäislähteitä kuten Leninin kirjeitä.

Kritiikkiä

Etenkin yhä kommunististen valtioiden (Kiina, Vietnam, Pohjois-Korea, Kuuba, Laos) kohdalla kirjan lähteitä on pidetty vajavaisina, samoin kansainvälisen kommunistiterrorismin.

Kirjan esipuheessa Courtois arvioi kommunismin uhreja olleen sata miljoonaa. Aikanaan arviota kritisoitiin mutta tuoreemman tiedon valossa on esitetty korkeampiakin arvioita. Esipuhe on saanut muutenkin kritiikkiä: kaikki suurnälänhädät vuoden 1917 jälkeen eivät ole tapahtuneet kommunistimaissa joskin kyllä ne kaikki ovat johtuneet epävapaasta taloudesta. Kirjan varsinaisesta sisällöstä ei vastaavaa kritiikkiä ole tiedeyhteisössä esitetty.

Kommunistit ovat myös sanoneet kapitalististen valtioiden tappaneen vielä enemmän ihmisiä.

Arvioita kirjasta

Kommunismin musta kirja on saanut ylistystä mm. johtavissa USA:n ja Britannian tiedotusvälineissä mukaanlukien Times Literary Supplement, New York Times Book Review, Library Journal, Kirkus Reviews, The New Republic, National Review ja The Weekly Standard.

Ministeri Erkki Tuomioja (sd) kirjoitti lukeneensa koko kirjan ja totesi kirjan yli 1000 sivun luetteloiden "teloituksista, kidutuksista, nälänhädistä ja vankileireistä" olevan niin turruttavia, että kirja sopii paremmin tiedon käsikirjaksi kuin lukukirjaksi. Hän myös toteaa kommunismin terrorin olevan "nimenomaan" Leninin eikä Stalinin aloittamaa ja arkistojen näin kumonneen myytin "hyvästä Leninistä". Tuomioja huomauttaa, että jos natsismi ja fasismi olisivat voittaneet maailmansodan, ne olisivat todennäköisesti surmanneet yhteensä yhtä paljon kuin kommunismi, joskin myöntää, että tämä ei lievennä kommunismin rikosten kauheutta.

Historioitsija Tony Judt kirjoitti arvostellessaan kirjan vasemmistolaisessa The New York Times -lehdessä:

(Kirjassa) oppineet tallentavat ja analysoivat yksityiskohtaisesti kommunistihallintojen kaameita rikoksia ympäri maailman. Faktat ja luvut, joista jotkin ovat ennestään hyvin tunnettuja, toiset äskettäin vahvistettuja tähän asti luoksepääsemättämistä arkistoista, ovat vastaansanomattomia. Myytti hyvää tarkoittavista perustajista - hyvä tsaari Lenin, jonka hänen pahat perillisensä pettivät - on kumottu. Kukaan ei enää voi väittää, ettei tiedä tai voi olla varma kommunismin rikollisesta luonteesta, ja niiden, jotka olivat jo alkaneet unohtaa, on pakko muistaa uudelleen.

Anne Applebaum, journalisti ja kirjan Gulag: A History kirjoittaja:

Vakavasti otettava tieteellinen kommunismin rikosten historia: Neuvostoliitto, Itä- ja Länsi-Eurooppa, Kiina, Pohjois-Korea, Kambodzha, Vietnam, Afrikka ja Latinalainen Amerikka... Musta kirja todella ylittää monet edeltäjänsä välittäessään kommunismin tragedian suuren mittakaavan sen ansiosta, että kirjoittajat käyttävät laajalti äskettäin avautuneita Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan arkistoja.

Martin Malia, historian professori, University of California, Berkeley, kirjoittaessaan Times Literary Supplement -lehteen :

Julkaisun sensaatio Ranskassa tänä talvena (1999) on ollut karun akateeminen opus, Le Livre Noir du Communisme (Kommunismin musta kirja), joka käsittelee yksityiskohtaisesti kommunismin rikokset vuoden 1917 Venäjältä vuoden 1989 Afganistaniin...[kirja] tekee yhteenvedon tämänhetkisestä tietämyksestämme kommunismin inhimillisestä hinnasta, perustuen arkistoihin missä mahdollista ja muuten parhaisiin toissijaisiin lähteisiin tehden vaadittavat myönnytykset määrällisen arvionnin vaikeudelle. Niin pidättyväinen kuin tämä inventaario onkin, sen kertautuva vaikutus on musertava. Samanaikaisesti kirja edistää monia analyyttisiä seikkoja.

Ote kirjasta

Tambovista suureen nälänhätään on verkko-HS:ssä esitetty kirjan luku, jossa kerrotaan, miten vuonna 1922 Lenin vaati kirjeissään terrorin lisäämistä (yhä sanaa "terrori" käyttäen), kuolemanrangaistuksen alan laajentamista ja toisinajattelijoiden maastakarkotuksia sekä keinoja esittää toisinajattelijoiden toimintan kansainvälisen porvariston salajuonena. Hän myös vaati erään lehden kaikkien toimittajien ja avustajien karkottamista ja professorien, kirjailijoiden ja muiden älymystöryhmien lehtien järjestelmällistä tarkkailua.

Helsingin Sanomain kirja-arviossaan valtiotieteen tohtori Veli-Pekka Leppänen muistuttaa, että kirjoittajat rajasivat teoksensa kommunistien ihmisiin kohdistamiin rikoksiin: "Nyt ovat käsillä fyysiset menetykset, eivät vielä henkisen ja materiaalisen kulttuuriperinnön tai talouden rauniot."

Hän referoi eräitä kohtia kirjasta, esim.: 'Hyvissä ajoin ennen kansalaissotaa Lenin oli nimennyt terrorin vallanpidon "keskeiseksi välineeksi". Siksi heti syksyllä 1917 luotiin poliittinen poliisi Tšeka, "proletariaatin diktatuurin panssaroitu käsivarsi", jonka henkilökunta paisui pian tolkuttomiin määriin. Kun 1918 tšekistejä oli 12 000, niin kolmen vuoden kuluttua luku oli 285 000!

Tšekaa johti Leninin luottomies Feliks Dzerzinski. Kirja vilisee kaksikon teloituskäskyjä. Vain kaksi esimerkkiä kesältä 1918:

"Luoti on tehokkain vaientamisen tapa", opasti Rautainen Feliks alaistaan. "Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää", sähkötti Lenin periferiaan. "P.S. Valitkaa kovimmat miehet."

Pian Tšeka luisui "täydelliseen mielivaltaan, ehdottomaan oikeudettomuuteen". Sinne pestautui joukoittain rikollisia ja psykopaatteja, aluepomoista tuli piiriensä hirmuvaltiaita. Aikalaisraportit kertovat kidutuksista ja summittaisista teurastuksista, joiden suorittajat "ovat juopuneet väkivallasta ja verestä".

Jaroslavlin puoluesihteeri protestoi, kun tšekistit olivat tehneet toimitalostaan "valtavan bordellin, johon he noutavat 'porvarisnaisia'. Kaikki ovat humalassa." Astrakanin tšekistit pitivät päättymättömiä juominkeja ja orgioita ja käyttivät runsaasti kokaiinia, joka auttoi "kestämään paremmin jokapäiväistä verenvuodatuksen näkemistä".'

Maon kommunistivallankumouksesta Kiinassa hän siteeraa kirjasta mm. kohtaa: 'Kommunistien voittoa 1949 seurasivat mittavat likvidoinnit. Suurin kansa, suurimmat tappiot. Tuhon valtavuutta kuvaa se, että "vainottujen tai ahdistuneiden" ihmisten on arvioitu tehneen 700 000 itsemurhaa.

"Keskus" moukaroi armotta yhteiskuntaa. Hallitus rakensi työleirien verkoston "uudistumista" ja "uudelleenkoulutusta" varten. Kirjan mukaan leirejä oli 1067. Kidutukset vietiin julmuuksien äärirajalle ja elävältähautaamista tapahtui paljon. Pahin vuosi oli 1951.'