Standpoint-teoria

Kohteesta Liberalismiwiki
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Standpoint-teoria on marxismista peräisin oleva käsite, jonka mukaan sorretuilla on erityistä tietämystä, jota etuoikeutetuilla ei ole. Sukupuolet, rodut ja luokat määräävät, mitä yksilö voi tietää. Tälle käsitteelle nimen "standpoint" (näkökulmasidonnaisuus) keksi feministi Sandra Harding. Feministinen Standpoint-teoria kehittyi 1970-luvulla.[1]

"Ilkka Niiniluodon mukaan ... Hardingin kanta on "varsin epäuskottava". Niiniluoto suosittelee naistutkimuksen teoriaksi kriittistä tieteellistä realismia." ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Standpoint-teoria

Standpoint-teoria on marxilainen totuusteoria, jonka mukaan sorretumman luokan näkökulma on puolueettomampi ja todenmukaisempi. Silti pitää arvioida tapauskohtaisesti, mikä feministinen väite on puolueettomin. Sandra Harding myöntää, että kyse on näkökulmasidonnaisuudesta eikä puolueettomuudesta, mutta "puolueeton"-sana (objective) on hänestä arvovaltaisempi, joten hän käyttää sitä. 1980-luvulla tätä marxilaista totuusteoriaa alettiin kyseenalaistaa, mutta riita jatkuu yhä.

Feministisessä standpoint-teoriassa naisten katsotaan olevan monien sortavien rakenteiden intersektiossa. Tämä tuottaa monia eri näkökulmia (standpoint).[2]

Standpoint ja tiede

Standpoint-teoreetikot kyseenalaistavat ajatuksen, että eksaktin metodologian avulla tiede voi olla objektiivinen. Hardingin mukaan tutkimusmenetelmät ja tulokset ovat seksistisiä, ja kun ottaa lähtökohdaksi sorrettujen ryhmien näkökulmat, saavuttaa varmemmin itsekriittistä ja koherenttia tietämystä. Patricia Hill Collins ehdottaa hylättäväksi tietämystä, joka epäinhimillistää ja objektivoi ihmisiä.[1]

Feministinen standpoint-teoria rakentuu marxilaiseen perinteeseen ja on kiistanalainen. Se hylkää liberaalin oletuksen siitä, että tietoteoreettiset tosiasiat eivät riipu sosiaalisista ja historiallisista tekijöistä. Standpoint-teoriaa ovat arvostelleet sekä feministit että muut. Koska se määrittelee objektiivisuuden uudelleen, sen on esitetty luopuvan rationaalisuudesta ja tieteestä. Sandra Harding on puolustautunut tietoteoreettisen relativismin syytöksiltä sanomalla, että standpoint-teoria on objektiivista, koska se luodaan kriittisen dialektisen prosessin kautta. Tämä dialektiikka sopii standpoint-teorian marxilaisiin juuriin. Täytyy luottaa siihen, että toiset kertovat totuuden aspekteja totuudenmukaisesti.[2]

Intersektionalismi ja standpoint-teoria

Intersektionaalisuus on vahvasti sidoksissa standpoint-teoriaaan eli näkökulmasidonnaisuuden teoriaan. Tämä johtaa Louise Antonyn (1992) näkökulmasidonnaisuuden paradoksiin. Jos eri näkökulmia ei voi vertailla, ei voi arvostella valtavirtatutkimusta. Jotta niitä voisi vertailla, pitäisi luopua näkökulmasidonnaisuudesta ja voida asettaa näkökulmat paremmuusjärjestykseen. Kristina Rolin (2015) problematisoi sen, että standpoint-teoriassa tutkija "oikeuttaa tieteellisen hypoteesin pelkästään vetoamalla omaan yhteiskunnalliseen asemaansa" ja sen mukaan "alistetuissa asemissa olevien ryhmien näkökulma on tiedollisesti parempi kuin muiden ryhmien".[3]

Patricia Hill Collins (1997: 375, 380) ei esitä standpoint-teorian olevan totuuden objektiivinen kuvaus vaan keino haastaa muita käsityksiä. Kyse ei ole yrityksestä löytää totuutta. Päinvastoin, tieto on keskeinen keino ylläpitää epäoikeudenmukaisia valtajärjestelmiä. Collinsin mukaan ei pidä keskittyä totuuteen vaan valtaan. Hänen mukaansa näkökulmia pitää arvioida sen mukaan, selittävätkö ne epäoikeudenmukaisuutta vai haastavatko ne sitä.[3]

Standpoint-teorian mukaan tieto ei ole puolueetonta, joten objektiivista, neutraalia tai puolueetonta tutkimusta ei voi tehdä. Intersektionaalisuuden mukaan tieteenteko on poliittista valtakamppailua eri teorioiden välillä. [3]

Viitteet

  1. 1,0 1,1 Standpoint theory Encyclopedia Britannica. 13.5.2020.
  2. 2,0 2,1 Feminist Standpoint Theory (luvut 2, 3 ja 7ab) Internet Encyclopedia of Philosophy. 2020.
  3. 3,0 3,1 3,2 Eveliina Koskiranta: Kaikki naiset ovat valkoisia ja kaikki mustat miehiä: intersektionaalisuus, rotu ja valkoistaminen (sivut 33-35) 2019. Tampereen yliopisto.

Katso myös