Vapaamatkustajan ongelma

Liberalismiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tässä on artikkelissa on puutteellisesti lähdeviittauksia.
Voit auttaa Liberalismiwikiä lisäämallä artikkeliin lähteitä.


Useimmiten julkisen sektorin tehtäviin sisällytetään majakoiden, puistojen tai patojen rakentaminen ja ylläpito, koska markkinoiden ei odoteta kykenevän tarjoamaan tällaisia julkishyödykkeitä - puhutaanpa jopa niinkutsutuista markkinahäiriöistä. Kukahan vain voi tietysti nauttia senaatintorille pystytetystä hulppeasta joulukuusesta, muttei sen kustannuksia voida kuitenkaan ohikulkijoiltakaan periä. Siispä ainoana järkevänä ratkaisuna pidetään usein julkisrahoitusta, jossa hyödyke kustannetaan valtion kassasta yksittäisten kansalaisten haluista tai tarpeista välittämättä. Kuitenkin niin viimeisen 50 vuoden aikana tapahtunut tutkimus taloustieteissä kuin julkishyödykkeiden historiakin osoittaisivat, että julkishyödykkeitä syntyy täysin vapaaehtoisesti markkinoidenkin toimesta ja niinkutsuttu vapaamatkustajan ongelma on useimmissa tapauksissa minimoitavissa sopivilla instituutioilla.

Kvintessentiaalinen julkishyödyke-esimerkki ovat majakat, joiden yksityiseen rahoitukseen eivät uskoneet sen enempää Arthur Pigou kuin John Stuart Millkään. Ronald Coase päätteli turhan teoretisoinnin sijaan tutkia Eurooppalaisten majakoiden todellista historiaa kuuluisassa artikkelissaan The lighthouse in economics. Yllättäen kuitenkin jokaikinen Iso-Britannian rannikolla aikoinaan sijainnut majakka oli ollut täysin yksityisesti omistettu ja satamamaksuin rahoitettu. Valtionrooli oli rajattu omistusoikeuksien valvomiseen. Majakat tuottivat omistajilleen varsin hyvin rahaa eikä vapaamatkustajan ongelmaa käytännössä ollut. Majakat kansallistettiinkin lähinnä sen takia, että poliitikot halusivat valtiolle uuden tulolähteen! Yhdysvalloissakin Alexander Hamilton alkoi rahoittamaan majakoita verorahoista vuonna 1789 pelkästään ideologisista syistä, vaikka käyttömaksut olivat täysin tehokas ja toimiva järjestelmä.

Sisällysluettelo

Kysynnän määrittäminen

Kun lähdetään miettimään miten julkishyödykkeiden yksityinen tuotanto voisi tapahtua, täytyy tietysti aloittaa kysynnän määrittämisestä. Kuinka padonrakennusfirma tietää, millä alueilla todella tarvitaan patoa ja sille löytyisi kysyntää - onhan omaa etuaan tavoittelevien maanviljelijöiden fiksua väittää ryhtyvänsä seuraavana kautena riisinviljelijäksi ("en minä siitä padosta maksa kun en sitä tarvitse"). Maksujärjestelmistä huolimatta preferensseistään valehtelijoiden määrä pitäisi saada minimoitua, jotta firmalla olisi vähintään mahdollisimman hyvä kuva siitä, mikä edes potentiaalinen maksajien määrä olisi.

Ruotsalainen Peter Bohm on tutkinut (1972) kokeellisesti ongelmaa. Hän kutsui ison ryhmän ihmisiä TV-aseman katselijatutkimukseen, jossa heille suoritettiin rutiininomainen haastattelu kanavan ohjelmista. Samalla heidät jaettiin pienempiin ryhmiin, joille luvattiin näyttää eräs haluttu TV-ohjelma. Palkkioksi vaivoistaan henkilöt saivat tässä vaiheessa rahallisen korvauksen käteisenä, josta heitä kuitenkin pyydettiin maksamaan TV-ohjelman näyttämisestä aiheutuvat kulut; ohjelmaa ei näytettäisi ellei kokonaiskuluja saataisi katettua yksittäisistä lahjoituksista. Ihmisiltä kysyttiin tämän jälkeen, mikä olisi suurin mahdollinen summa, minkä he suostuisivat maksamaan omista rahoistaan ohjelman näkemiseksi.

Yhdelle aliryhmälle sanottiin, että he todella joutuisivat maksamaan julkisesti summan, kun taas toiselle sanottiin heidän joutuvan maksamaan vain tietty prosentti sanomastaan summasta. Osalle muista ihmisistä puolestaan sanottiin heidän joutuvan maksamaan kiinteän hinnan tai ei mitään omasta ilmoituksestaan huolimatta; ilmoitusta tarvittaisiin vain "tutkimuksellisiin tarkoituksiin". Ryhmien jäsenten ilmoittamat summat erosivat alle 5% toisistaan. Tulosten perusteella ihmisillä ei siis ole kovin pahasti tapana valehdella tarpeestaan jotakin julkishyödykettä kohtaan, joutuivat he siitä maksamaan tai eivät.

Vapaamatkustajan ongelma

Gerald Marwell järjesti vuonna 1979 erittäin laajamittaisen tutkimuksen siitä, kuinka laajamittaisesti ja missä olosuhteissa vapaamatkustajan ongelmaa oikeasti syntyy. Hänen kokeessaan ihmisille annettiin kasa pelimerkkejä, joita heidän kuului käyttää pelissä joko yhteisesti hyödyllisellä tai vain heitä itseään auttavalla tavalla. Kokeen päättyessä pelimerkit sai lunastaa oikeaksi rahaksi. Ryhmien jäsenet eivät tunteneet toisiaan eivätkä keskustelleet missään vaiheessa keskenään joten olosuhteet olivat mitä otollisimmat pinnaamiselle. Henkilöt antoivat kuitenkin 57 prosenttia pelimerkeistään julkishyödykkeen ylläpitoon. Muut tutkimukset osoittavat prima facie samanlaisia lukuja. Joissakin tutkimuksissa kontribuutiot laskivat alle puolenkin, mutteivät kuitenkaan alittaneet 40% haamurajaa. Karkeistaen siis tämä on se paljonpuhuttu vapaamatkustajan ongelma.

Ihmisten käyttäytymisen syiden ennustaminen näin kompleksisessa järjestelmässä lähestyy mahdotonta nykytieteissä, mutta karkeita arvauksia on helppo tehdä. Ihmiset luonnollisesti pelkäsivät, ettei julkishyödykettä tuotettaisi lainkaan, jos he alkaisivat toden teolla pinnaamaan. Joka tapauksessa normaalitaloustieteen rationalismioletusta ei tällaisessa tapauksessa voi suoraan soveltaa ihmisten käyttäytymiseen. Ihmisen käyttäytymistä kuvaavien heurististen mallien ja kognitiivisten vääristymien ongelmiahan onkin kartoitettu jo yli 50 vuotta kokeellisessa taloustieteessä evoluutiopsykologian ja kognitiotieteiden kanssa, joten rationalismioletuksen toimimattomuus näissä mikroselittävissä malleissa tuskin on kuitenkaan uutinen.

Yhä, erilaisista käytännön mekanismeista voidaan eristää vapaamatkustajan ongelmaa minimoivia ja toisaalta kasvattavia vaihtoehtoja. Jonkun verran yhteyttä oli luonnollisesti sillä, näkivätkö maksajat muiden maksajien lahjoitukset. Erilaisissa testeissä kohtalaisen toimiviksi malleiksi ovat osoittautuneet "hyppy uskon varaan" -mekanismit, joissa yksinkertaisesti maksajat tekevät lahjoituksensa yhteiselle tilille tietämättä muiden toiminnasta mitään. Monissa oloissa toimivaksi ratkaisuksi on myös osoittautunut kaksivaiheinen ratkaisu, jossa ensin ihmiset ilmoittavat aikomansa kontribuution, kaikki saavat nähdä toistensa ilmoitukset, ja lopuksi ihmiset maksavat vapaamuotoisen summan. Järkevällä mekanismivalinnalla voidaan kuitenkin vaikuttaa vapaamatkustajan ongelman esiintymistiheyteen ja laajuuteen kohtalaisesti.

Toiston ongelma

Vapaamatkustajan ongelmaa syntyy kuitenkin huomattavasti toistetuissa tilanteissa, joissa julkishyödykettä täytyy ylläpitää kuukaudesta toiseen. Pikku hiljaa pinnaaminen alkaa demotivoimaan heikompitahtoisia ja maksamattomien määrä kasvaa toiston myötä jatkuvasti. Suurin osa julkishyödykkeistä on kuitenkin kertarahoitteisia, mutta esimerkiksi anarkistien perusongelma yksityisesti järjestetystä jatkuvavalmiuksisesta maanpuolustuksesta on vaikeampi kysymys. Alun innon jälkeen lahjoittajien määrä voisi alkaa tippumaan, kunnes julkishyödyke kuihtuisi pois.

Vastaukseksi tähän nimenomaiseen ongelmaan voisi huomauttaa esimerkiksi Suomen laillisen esivallan käyneen sodan vuonna 1918 kokonaan vapaaehtoisesti organisoidun japääsääntöisesti yksityisen armeijan voimin. Naton ja EU:n roolin laajetessa ja Venäjän uhan laskiessa maanpuolustuksen ongelmakin alkaa tuntumaan yhä pienemmältä verrattuna maanpuolustukseen tarvittaviin resursseihin. Kaupankäynti verottoman Suomenkin kanssa varmasti nostaisi sodankäynnin kustannuksia naapurimaillemme; eihän kukaan tohdi häiritä hyvän kauppakumppanin taloutta ja satuttaa samalla oman maan kuluttajia tai vientiyrityksiä.

Muunlaiset tavat turvata rahoitus

Suurin osa julkishyödykkeistä on ihmisten tulotasoon verrattuna hyvin halpoja. Joulukuusen pystyttämiseen senaatintorille vaadittaisiin kenties muutaman euron lahjoitus jokaiselta sen ohikulkijalta. Olisi täysin naiivia väittää, ettei tällaisia projekteja rahoitettaisi yksityisesti - etenkin, jos valtio todella delegoisi tehtävän yhteiskunnalle ja antaisi yhteisöllisyydelle täyden vallan asian suhteen. Vaarallisimmat karit onkin aikaisemmin valaistu ihan ystävällisten ohikulkevien merimiesten hyväntekeväisyydellä tai esimerkiksi läheisen filantroopin statussymbolina itselleen rakentamalla majakalla.

Kenties asunto-osakeyhtiöt voisivat yhdessä rahoittaa teitä ja katuvaloja, kaupunginosayhdistysten ylläpitäessä puistoja ja kenties vaikkapa vuosittaisia puistokonsertteja. Ovathan ne tällaisten projektienkin rahoituksessa lopulta nettosaajia parantuneiden asuntojen hintatason ja asukkaiden viihtyvyyden myötä. Heitä tuskin niin kovasti harmittaa, että katuvaloista saavat nauttia läpikulkevat ulkopaikkakuntalaisetkin. Aikoinaan satamatkin onnistuivat kasvamaan isoiksi ja houkuttelemaan isonmäärän kauppiaita nimenomaan omaa majakkaa ylläpitämällä, jonka kustannukset sitten katettiin helposti palvelumaksuissa (ja voittoakin jäi).

Suuri osa julkishyödykkeistä olisi nykyisin myös muunnettavissa yksityishyödykkeiksi. Salattua signaalia lähettävät radiomajakat ja muut salaustekniikoiden käyttökohteet esimerkiksi tiedon tapauksessa voivat helposti ja halvasti suojata hyödykkeen niiden käytöltä, jotka siitä eivät ole maksaneet.

Julkisen puolen ongelma

Kysynnän määrittäminen on ongelma myös julkiselle sektorille, jossa sitä ei ole yritetty edes ratkaista. Resurssienkäyttö on aivan äärimmäisen tehotonta, koska se ei perustu empiiriseen kysynnän määrittämiseen ja niukkojen voimavarojen keskittämiseen vain ja ainoastaan sinne, missä niitä eniten tarvitaan. Pikemminkin julkishyödykkeiden tuotanto tapahtuu eturyhmien painostuksen periaatteella. Poliitikoilla ei ole sen enempää tietoa kuin insentiiviäkään keskittää resursseja tehokkaasti.

Jos ymmärrämme suuren osan julkishyödykkeistä olevan tuotettavissa yksityisestikin, ymmärrämme myös lobbaamisen tuloksena tuotettavan iso määrä julkishyödykkeitä joiden tuotanto ei perustu vapaamatkustajan ongelmaan vaan eturyhmien intressiin. Yksityiset satamat lobbaavat julkisia (maksuttomia) majakoita itselleen samalla, kun firmat rahoittavat tutkimustaan TEKES:illä "yhteisen hyvän" nimissä.

Lisäksi julkishyödykkeiden pyörittämiseen liittyy julkisen vallan toimesta yleisiä kaikkeen politiikkaan liittyviä ongelmia. Esimerkiksi Wayne Wheelerin mukaan USA:n rannikkovartiostolta kuluu majakan maalaamiseen 180 000 dollaria, kun yksityisiltä hommaan ei mene kuin 40 000. Monissa paikoissa rannikkovartiosto vieläpä ylläpitää täysin tarpeettomiakin majakoita museoina niiden "historiallisen tärkeyden" takia.

Kysymyksiä yhteiskunnan luonteesta

Johtopäätökset joiden pohjalta laaja vapaamatkustajan ongelma oletetaan johtuvat useimmiten makromalleihin paremmin sopivan rationalismiyksinkertaistuksen ylikäytöstä ja yhteiskunnan luonteen ymmärtämättömyydestä. Hyvänä esimerkkinä molemmista kokeellisissa tutkimuksissa havaittiin selkeästi pinnaamisen minimoituvan sosiaalisten kontaktien yhteydessä: jos kokeet tehtiin puhelimen tai tietokoneen välityksellä ihmiset olivat laskelmoivampia ja kylmempiä, kun taas kokouksissa ja kasvotusten tehdyt sopimukset pitivät huomattavasti paremmin. Naiivista sosiologisesta näkökulmastahan mitään vangin ongelmaakaan ei oikeasti ole, sen verran vahvana heidän puolellaan leiriä sosiaalisten normien voimaa pidetään.

Vernon Smith on myös tutkinut peliteoreettisesti ihmisten käyttäytymistä, kun ryhmääntyminen sallitaan. Siinä missä toistuvan pelin myötä pinnaajat demotivoivat "yhteiselle hyvälle uskollisia" pelaajia, ostrasismi puolestaan aiheuttaa käänteisen reaktion. Kun pinnaajia voidaan eristää yhteisöstä ja yleisesti ottaen julkishyödykkeitä järjestävistä organisaatioista ja sosiaalisen vaikutuksen piiristä, syntyy puolestaan positiivinen kierre. Muiden isot lahjoitukset motivoivat vain hieman pinnaavia lahjoittamaan itsekin täyden summan, ja yleisesti ottaen luottamaan prosessiin.

Ihmisillä onkin jostain syystä tapana unohtaa, että jos valtio ei ohjaa ihmisten käyttäytymistä ylhäältä käsin lainsäädännöllä, ihmisillä on itselläänkin ihan oikeasti moraali ja erilaisia käyttäytymistä ohjaavia normeja. Yhteiskunnalla on myös tapana hyvin nopeasti ja tehokkaasti kehittää erilaisia instituutioita ja normeja optimaalisempaan lopputulokseen päästäkseen, vaikkei näitä normeja olisikaan valmiiksi olemassa; ihmiset sopeutuvat. Kuitenkin kuten Milton Friedman aikoinaan jo totesi, kaikki epäusko vapaiden markkinoiden toimintaa kohtaan on pohjimmiltaan epäuskoa ihmisluontoa kohtaan.

Yhteenveto

Kuitenkin julkishyödykkeiden julkisessa tuotannossa on monia politiikalle yleisiä ja myös julkishyödykkeille erityisiä ongelmia, ja uusimman tieteen valossa näyttäisi vahvasti siltä, että yksityinen tuotanto on ongelmistaan huolimatta kuitenkin parempi julkista vaihtoehtoaan, ainakin nettovaikutuksiltaan.

Katso myös

Henkilökohtaiset työkalut