Kulttuuri

Kohteesta Liberalismiwiki
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Kulttuuri on vasemmiston mielestä sen omaisuutta, jossa toisinajattelijat pitää vaientaa. Näin ajattelee osa vasemmistosta.

Saako kulttuurityöntekijä olla ei-vasemmistolainen?

Kuuluisa kirjailija Bengt Ohlsson kysyi artikkelissaan, saako kulttuurityöntekijä kyseenalaistaa vasemmistolaisuuden.[1][2] Ohlsson ei ollut odotetusti allekirjoittanut kulttuurivaikuttajien vetoomusta vaan kirjoittanut vastapuheenvuoron "aiheesta, jota selvästikään ei olisi saanut kyseenalaistaa".[2] Ohlssonille ja lehteen tulvi raivokasta ja ivallista palautetta.[2] Osassa väitettiin, että aika, jona vasemmisto hallitsee kulttuurirahoja, mielipidevaltaa ja debattia, on jo ohi.[2] Lehti toisensa jälkeen julkaisi vastakirjoituksia, ja kun jo sadasneljäs kulttuurityöntekijä kirjoitti, miten heikosti vasemmisto saa äänensä kuuluviin, tilanne oli Ohlssonin mielestä suorastaan koominen.[3]

Ohlssonin mukaan vasemmistolla on valta formuloida ongelmat ja kaikki erimieliset "karkotetaan hyytävästi, vaietaan kuoliaaksi tai pyöritellään tervassa ja höyhenissä", vaikka ylistetään "kukkaiskielellä mielipiteenvapautta, avoimuutta ja suvaitsevaisuutta".[2] Ohlsson itse halusi puolustaa moniarvoisuutta ja sanoa, että irtisanoutumalla vasemmistosta ei välttämättä ilmoittaudu oikeistoon.[2] Hänen mukaansa kulttuurikeskustelu leimataan niin, että jos ei ole alistu vasemmistolaisiin näkemyksiin, on ruotsidemokraattien Jimmie Åkessonin kaltainen.[2]

Fredrik Segerfeldtin mukaan Ruotsin taidepiireissä oli pitkään normaalimpaa olla maolainen kuin maltillinen (moderat) ja akseli kulki vasemmistopuolueen ja demarien välillä. Knut Hamsunista kerrottaessa piti lisätä pakollinen ideologinen varauma mutta Jan Myrdalia vain ylistettiin, vaikka Segerfeldtin mukaan jokaisen demokraatin ja ihmisystävän tulisi inhota molempia. [4]

Tilanne on ollut Suomessa pitkälti samanlainen.

Suomi

1900-luvulle tultaessa taidekentän valtaenemmistö oli nuorsuomalaista, (vasemmisto)liberaalia, konservatiivien ja sosialistien välissä. Taistolaisuuden pahimman valtakauden sanotaan sijoittuneen 1970-luvulle, jolloin saattoi olla arveluttavaa jo olla sosiaalidemokraatti.

Yhä taiteilijan on monilla aloilla vaarallista olla muuta kuin tunnustuksellinen sosialisti, ja vasemmistolla on niskaote rahanjaosta ja kulttuurikeskustelusta, mutta kenttä on kuitenkin jo vähemmän mustavalkoinen kuin aiemmin ja kehitys näyttää jatkuvan samaan suuntaan.

Kansanmurhaa toivova äärivasemmistolainen Aki Kaurismäki saa taidepiirien ylistystä mutta viittaus oikeistolaisuuteen voi olla taiteilijalle sosiaalinen, jopa ammatillinen itsemurha - tosin ei yhtä usein eikä yhtä totaalisesti kuin ennen. Kaurismäen idoli, natseja ihaileva Pentti Linkola kelpaa myös vasemmistolaisesta, koska sitähän kansallissosialistit olivat ainakin teorian ja käytännön talouspolitiikan, kollektivismin ja vahvan valtion aatteen osalta.

Viitteet

  1. När ska det röda rinna av kulturens fana?, Bengt Ohlsson, Dagens Nyheter 2012-01-04
  2. 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 2,6 "Vasemmiston kritisointi aiheutti "paskamyrskyn" Ruotsissa", HS-kulttuuritoimituksen varaesimies Pirkko Kotirinta, HS Kulttuuri 3.2.2012, sivu C3
  3. De tolerantas dolda intolerans, Bengt Ohlsson, Dagens Nyheter 2012-02-01
  4. Bengt Ohlssons kritiker visar hur rätt han har, Fredrik Segerfeldt, Newsmill, 2012-01-09

Katso myös