Opiskelijaliike
Opiskelijaliikkeet olivat iso ilmiö 1960-luvulla, etenkin Euroopassa. 1960-luvun lopulla etenkin pienehkö mutta äänekäs vasemmisto-opiskelijoiden ryhmä kapinoi, etenkin Ranskassa ja Saksassa. Tuolloin myös osa melko liberaaleista ihmisistä hakeutui vasemmiston kelkkaan, koska oikeistossa konservatiiveilla oli vahva asema. Enemmistö opiskelijaliikkeissäkin oli kuitenkin maltillisia.
Eri ihmisiä haalittiin opiskelijaliikkeisiin eri asioiden varjolla, yliopistodemokratiasta arvoliberaaleihin kysymyksiin ja jopa marxismiin.
Vaikka liberalismin lisäksi myös kulttuurimarxismi oli liikkeen merkittävä aatteellinen taustavaikuttaja, on salaliittoteoriaa väittää, että useimmat olisivat tunteneet kulttuurimarxismin teorian.
Saksa
Saksan Liittotasavallassa (Länsi-Saksa) 2.6.1967 Persian shaahin vastainen mielenosoitus muuttui väkivaltaiseksi ja poliisi Karl-Heinz Kurras ampui Freie Universität -yliopiston opiskelijan, mikä radikalisoi vasemmiston. Vasta 2000-luvulla paljastui, että Kurras oli Itä-Saksan Stasin agentti ja Stasi lietsoi vastakkainasetteluja Länsi-Saksassa.[1]
Vuonna 1968 vasemmisto-opiskelijat vaativat samaisella Freie Universität -yliopistolla yliopistouudistuksia vallankumoushengessä. Opiskelijaliikkeen johtohahmoja oli yliopistossa opiskellut Rudi Dutschke, joka oli radikaali muttei kannattanut ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa.[1] Dutschke sanoi, että porvarillisen Länsi-Saksan muuttaminen vaatisi pitkän marssin yhteiskunnan instituutioiden läpi: tulisi tunnistaa kulttuurinen hegemonia ja taistella sitä vastaan. Tämä sitaatti on usein virheellisesti liitetty (marxistiteoreetikko) Antonio Gramsciin.[2]
Saksalainen opiskelijaliike onnistui jossain määrin toteuttamaan koulutuspoliittisia tavoitteitaan ja Liittotasavallassa siirryttiin kolmikantaiseen yliopistohallintoon (edustuksessa ylempi henkilökunta, alempi henkilökunta ja opiskelijat, kullakin 1/3 äänivallasta).
Opiskelijaliikkeestä ja Kurrasin tekemästä taposta sai alkunsa myös Punainen armeijakunta (RAF) -terroristiryhmä.[1]
Puola
Opiskelijoiden alettua mellakoida Puolassakin keväällä 1968 maan kommunistijohto syytti siitä "sionistista salaliittoa". Puolanjuutalaisia syytettiin isänmaattomiksi. Heitä erotettiin viroista kouluissa ja yliopistoissa. Puoluejohtaja Władysław Gomulka sanoi, että heidän olisi paras lähteä Puolasta. Ainakin toistakymmentätuhatta Puolan noin 30 000 juutalaisesta pakeni maasta.[3]
Suomi
Suomessa opiskelijaliikehdinnän keskiöön tuli vuonna 1969 mies ja ääni -periaate eli yliopistojen hallinnnonuudistusyritykset 1969-1973. Jokaisella opiskelijalla olisi ollut sama valta yliopistojen hallinnossa kuin professorilla tai muulla työntekijällä. Syntyneessä kompromississa, kolmikantamallissa, kolmannes äänivallasta tuli opiskelijoille, kolmannes professoreille ja kolmannes muulle henkilökunnalle. Professorit vastustivat "mies ja ääni" -periaatetta ankarasti.[4][5]
Kekkonen oli 1960-luvun lopulla myötäillyt opiskelijaliikettä väittämällä yliopistoja ja professoreita pysähtyneisyyden perikuviksi. Opetusministeri Johannes Virolainen alkoikin edistää "mies ja ääni -periaatetta", mutta tällöin professorit alkoivat tuottaa eduskuntaan vuorokausien jarrutuspuheita, joilla uudistus saatiin lopulta pysäytettyä.[5]
Radikaali opiskelijaliike puolestaan otti esitysten vastustajat maalitauluikseen. Professoriliitto organisoi jarrutuspuheiden kirjoittamisen: joka aamu kirjoitettiin ja toimitettiin eduskuntaan satojen liuskojen verran puhetekstiä, ja liitto katsoo olleensa ratkaisevassa roolissa alkuvuonna 1970 eduskunnan käsittelyyn tulleen lain kaatumisessa. Vuoden 1972 esityskin (opetusministerinä Ulf Sundqvist) kaatui lopulta selvin äänin marraskuussa 1973. Vuonna 1974 Professoriliitto liittyi Akavaan ja muuttui pian tyypilliseksi ammattijärjestöksi.[4]
Etenkin taistolaiset ottivat uudistuksen vastustajia silmätikuikseen. Sosiaalipsykologian professori Kullervo Rainio kertoo päätyneensä toiseksi taistolaisten "hirttolistalla" (dekaani Paavo Seppänen oli ensimmäinen) paljastavien lehtiartikkeliensa ja reformisminsa vuoksi, ja hänet yritettiin panna viralta.[6] Esimerkiksi hän oli kirjoittanut informaatiosodasta, jossa demokratia ei enää tarkoittanut vapaita vaaleja vaan sosialistista järjestelmää. suomettumisen ajan jälkeen normaaleina pidettyjä ajatuksia nimitettiin tuolloin "äärioikeistolaisiksi".[7]
Viitteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 Miksi Länsi-Berliinistä tuli vuoden 1968 kapinapesäke ja mitä siitä on jäljellä nyt? – HS kiersi hullun vuoden avainpaikat Helsingin Sanomat. 22.7.2018.
- ↑ "The Contemporary Discourse on Civil Society: A Gramscian Critique" (1 March 2005). Boundary 2 32 (1): 33–52. doi:.
- ↑ Luvattu maa (11/2020) HS Kuukausiliite. 8.11.2020.
- ↑ 4,0 4,1 Mika Kallioinen: Professoriliiton kolme vuosikymmentä
- ↑ 5,0 5,1 Liiten, Marjukka: Mies ja ääni -periaatteesta konsernihallintoon Helsingin Sanomat. 10.10.2002.
- ↑ 96-vuotias professori muistelee: Olin toisena taistolaisten tappolistalla Verkkouutiset. 24.08.2020.
- ↑ Sillantaus, Teppo: Viimeinen toisinajattelija. Helsingin Sanomat, Kuukausiliite, 5.11.2017, nro huhtikuu, s. 40–49. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 19.11.2020.
