Hyvinvointitaloustieteen toinen peruslause

Kohteesta Liberalismiwiki
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Hyvinvointitaloustieteen ensimmäinen peruslause todistaa, että vapailla markkinoilla saavutetaan aina Pareto-optimaalinen lopputulos eli tehokas hyödykkeiden jako. Kenenkään asemaa ei siis enää voi siitä parantaa haittaamatta jotakuta toista. Tämä johtuu siitä, että ostajahan arvostaa ostosta enemmän kuin siitä maksamaansa rahaa ja myyjä päinvastoin, oli kyse tavarasta, palvelusta tai työsuorituksesta.

Hyvinvointitaloustieteen toinen peruslause osoittaa, että mikä tahansa hyödykejako, jota vapaat markkinat eivät tuota, tuhoaa hyvinvointia. Toisin sanoen vapaa markkinatalous tuottaa minkä tahansa tehokkaan lopputuleman, kunhan tehdään sopiva tulonsiirto.

Markkinataloudessa siis ihmisten oman edun tavoittelu edistää yleistä etua. Tästä käytetään nimitystä näkymätön käsi (joka "ohjaa" ihmisiä yleiseen etuun).

Sääntelytaloudessa/sosialismissa ihmiset voivat otattaa toisilta väkisin, esimerkiksi veronmaksajien rahoilla, jolloin he ottavat sellaistakin, joka ei ole heille todellisen hintansa arvoista. Neuvostoliitossa hevosille syötettiin rehun sijaan leipää, koska sen hinta oli määrätty niin matalaksi. Markkinataloudessa hinnat puolestaan asettuvat kuvaamaan todellisia kustannuksia. Sosialismin näkyvä käsi siis ohjaa ihmisiä edistämään yleistä haittaa.

Poliitikkojen pitäisi siis vain verottaa rikkaita rahan antamiseksi köyhille muttei muuten puuttua talouden toimintaan. Teoriassa jostain sääntelystä voi silti olla enemmän hyötyä kuin haittaa, jos se korjaa vakavia informaatio- tai monopoliongelmia, mutta käytännössä yleensä haitat ylittävät hyödyt suuresti.

Periaatteessa tuon "sopivan tulonsiirron" pitäisi olla ennustamaton tai se pitäisi tehdä etukäteen, ei ihmisten toiminnasta riippuen, jotta se ei vaikuttaisi kannustimiin haitallisesti. Verotus ja tulonsiirto eivät siis saisi riippua siitä, tekeekö ihminen töitä tai paljonko tienaa, korkeintaan geeneistä (vrt. pituusvero) ja onnekkuudesta.

Pohjoismaat ovat melkeinpä lähimpänä maailmassa toisen peruslauseen ajatusta: lähes maailman vähiten sääntelyä mutta keskimääräistä suuremmat tulonsiirrot. (Nimellisesti ehkä suurimmat mutta verolliset.)

Peruslauseiden rajoitukset

Ensimmäisen peruslauseen oletukset ovat:

  1. Ei transaktiokustannuksia (siis myös täydellinen informaatio).
  2. Helppo tulo markkinoille (hinnanottajuus).
  3. Aina on jokin hyödyke, jota kuluttaja mielellään ottaisi hieman lisää.

Johtopäätös on kuitenkin voimassa myös hyvin muunlaisissakin tilanteissa ja tulos on melko optimaalinen sitäkin useammanlaisissa tilanteissa.

Toisessa peruslauseessa oletetaan, että tuotantojoukot ja preferenssit ovat konvekseja ja oletus 3. pätee. Näiden oletusten voi yleensä katsoa pätevän.

Markkinatalous toimii, vaikka oletukset eivät täysin olisi voimassa

Nobel-palkittu taloustieteilijä Vernon L. Smith oli ennen sosialisti. Siksi hän yritti todistaa, että hyvinvointilauseiden johtopäätökset eivät päde käytännön tilanteissa. Hän keksi tehdä laboratoriokokeita vapaaehtoisilla ihmisillä.

Tuloksena oli kuitenkin aina resurssien tehokas allokaatio, joten Smith arveli kokeissa olleen virheitä, muutti parametreja ja testasi uudelleen, kunnes lopulta joutui myöntämään markkinoiden toimivuuden kovin epätäydellisissäkin olosuhteissa.

Smithin mukaan kaikissa järjestelmissä on ongelmana tiedon hajanaisuus, siksi päätöksenteonkin tulee olla hajautettua. Kaikessa vuorovaikutuksessa – taloudellisessa, poliittisessa ja sosiaalisessakin – kunkin on itse saatava päättää vaihtosuhteistaan.

Aiheesta muualla

Hakusanat: Toinen hyvinvoinnin peruslause, toinen hyvinvoinnin perusteoreema, Second welfare theorem, Second fundamental theorem of welfare economics, ensimmäinen hyvinvoinnin peruslause.