Päästökauppa

Kohteesta Liberalismiwiki
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Päästökauppa syntyy, kun esimerkiksi valtio määrää jollekin saasteelle sallitun päästömäärän. Valtio voi huutokaupata tai lahjoittaa päästökiintiöitä, ja saajat voivat sitten myydä näitä edelleen.

Tällöin kiintiöt ostavat ne, joille ne ovat mahdollisimman arvokkaita. Jos päästökiintiö on 1000 tonnia ja hinta asettuu tasolle 15 euroa/tonni, se tarkoittaa, että tuhannen tärkeimmän päästötonnin hyödyt ylittivät 15 euroa mutta kaikki muut päästöt saatiin vältettyä tuota 15 euroa pienemmillä kustannuksilla. Muutoinhan hinta olisi asettunut jollekin toiselle tasolle.

Näin päästökiintiöt johtavat optimaaliseen lopputulokseen - lukuunottamatta sitä, että päästöjen kokonaismäärä ei ehkä ole optimaalinen. Jos yhden lisäpäästötonnin haitta olisikin alle 15 euroa, kiintiöitä pitäisikin olla enemmän. Hintatason tulisi asettua lisäpäästöjen haittoja vastaavalle tasolle.

Tästä syystä haittavero on parempi ratkaisu silloin, kun optimitilanteen rajahaitta on ennustettavissa paremmin kuin optimaalinen päästömäärä. Muuta eroa päästökiintiöillä ja haittaveroilla ei ole lopputuloksen kannalta.

Molempia paljon haitallisempaa on se, jos poliittisesti päätetään keinoista päästöjen hillitsemiseksi - markkinat ovat parempia löytämään tehokkaimmat keinot, poliitikkojen tulee päättää korkeintaan tavoitteista.

Päästökaupan virheitä

Kioton sopimukseen liittyvässä päästökaupassa EU on tehnyt useita virheitä, joiden vuoksi päästökiintiön hinnat ovat heiluneet tarpeettoman paljon (viime vuosina 8-30 euroa). Haittavero olisi ollut parempi ratkaisu, koska sillä päästöjen hinta olisi saatu pidettynä tasaisempana. [1] Eihän ole järkevää, että yhtenä vuonna vältellään päästöjä kovin kalliistikin ja toisena jätetään paljon halvempia välttämisiä tekemättä.

Myös rahapolitiikan näkökulmasta hinnannousun tulisi olla mahdollisimman tasaista ja vähittäistä, jotta keskuspankkien inflaatiotavoitteen uskottavuus säilyisi, eivätkä ammattiliitot reagoisi hintapiikkeihin vaatimalla palkankorotuksia, jotka käynnistäisivät palkka-hintakierteitä 1970-luvun malliin.

Jo se auttaisi vähentämään hintaheilahtelua kaupankäyntijaksojen (esim. 2005-2007) lopuilla, että käyttämättömät kiintiöt säilyisivät seuraavalle jaksolle. Olisi myös hyvä asettaa ylä- ja alarajat hinnoille. Valtio ylläpitäisi niitä myymällä tai ostamalla kiintiöitä tarvittaessa. [1] Jos näet esimerkiksi päästövähennykset osoittautuvat erittäin kalliiksi, niitä on järkevää tehdä vähemmän, ja päinvastoin. [1]

Tavoite enintään 2 asteen lämmönnoususta vaatisi, että hiilidioksiditonnin hinta olisi 2020-luvulla $40, 2040-luvulla $100 ja 2075 yli $200. Vuonna 2010 hinta oli noin €15 eli $20.[1]

Huhtikuussa 2013 päästötonnin hinta oli vain 3 euroa.[2]

Päästövähennys säästää rahaa, ei ympäristöä

Päästövähennys säästää rahaa eikä ympäristöä, jos päästökauppa on käytössä. Mikäli tehdas vähentää hiilidioksidipäästöjään, sen tarvitsee ostaa vähemmän päästökiintiöitä, joten muut voivat päästää enemmän. Päästökaupan ideana on tehokkuus sekä talouskasvun kytkeminen irti saastuttamisesta. Tällöin päästöjen lisääminen tai vähentäminen jossain johtaa siihen, että muut vastaavasti vähentävät tai lisäävät päästöjään. Päästöjen kokonaismäärä riippuu tällöin vain poliittisesta päätöksestä, jolla kaupattavien kiintiöiden kokonaismäärä säädetään, ei yksittäisten tahojen ponnisteluista, joilla on vaikutusta vain talouden tehokkuuteen.

Osmo Soininvaara: "Unohdetaan kokonaan, että päästökauppasektorilla ylimääräiset ponnistelut eivät vähennä globaaleja päästöjä, koska käyttämättä jääneitä päästöoikeuksia ei polteta vaan myydään jollekin toiselle. Oikeata politiikkaa olisi vähentää liikkeellä olevien päästöoikeuksien määrää niin paljon, että päästöoikeuden jonnekin sadan euron tasolle hiilidioksiditonnilta ja unohtaa muu ohjaus. (Jos 100 euroa tuntuu kovalta luvulta muistutan, että autojen vähäpäästöisyyttä tuetaan verokannustimilla, joissa hiilidioksiditonnin hinta on 400 – 500 euroa tonnilta)" [3]

Katso myös

Viitteet