Suur-Suomi
Suur-Suomi-aate tavoitteli itämerensuomalaisten kansojen, lähinnä Neuvosto-Venäjälle jääneen Itä-Karjalan liittämistä Suomeen.
Suomen, Baltian maiden, Ukrainan, Puolan ym. taistellessa itsejään vapaiksi kommunistien Lokakuun vallankumouksen (1917) jälkeen laittomaan tilaan päätyneestä Neuvosto-Venäjästä heräsi halu auttaa sukukansatkin vapaiksi. Venäläiset lähettivät jatkuvasti uusia sotilaita Suomeen ja Baltiaan taistelemaan näiden maiden vapaussodissa, ja pian Suomestakin lähti vapaaehtoisia Itä-Karjalaan. Jatkosodassa pyrittiin samaan uudelleen, mutta sen perääntymisvaiheen jälkeen aatetta ovat tosissaan ajaneet lähinnä vain muutamat kiihkoilijat.
Jo maaliskuussa 1918 jääkärimajuri Kurt Walleniuksen joukot ylittivät Venäjän rajan. Kirjailija Ilmari Kianto piti palopuheita karjalaisille, mutta nämä eivät innostuneet. Heidän ajatuksensa olivat alueen nälänhädässä eikä suomalaisillakaan ollut silloin tarjota ruokaa. "Heimoveljet! Orjan merkki on teidän otsallanne! Muuta ei ole sanottavaa. Jääkää hyvästi!" Kianto lopulta huudahti Kiestingissä kapinaan haluttomille.[1]
Hallituksen ja armeijan yleisesikunnan vastustama Aunuksen retki jääkärimajurien Paavo Talvela ja Gunnar von Hertzen johdolla koki saman kohtalon: karjalaisista saatiin heikosti tukea, yhteistyö englantilaisten kanssa oli huonoa ja bolshevikkien hyökkäyksen jälkeen joukot perääntyivät. Kolmesta tuhannesta vapaaehtoisesta useimmat olivat nuorukaisia vailla sotilaskoulutusta, ja kolmannes kuoli tai haavoittui.[1]
Menestynein oli vuoden 1921 itäkarjalaisten spontaani kansannousu kommunistivaltaa vastaan, mutta Suomen vähäisen tuen vuoksi se jäi puna-armeijan jalkoihin muutamassa kuukaudessa. 14.10.1920 allekirjoitettu Tarton rauha esti Suomen hallituksen toimet. Tosin Venäjä ei ollut kunnioittanut omaa Brest-Litovskin rauhansopimustaan 3.3.1918 vaan lähetti sen jälkeenkin yhä uusia joukkoja rajan yli Suomen hallitusta vastaan. Kaikista heimosodista ainoa menestys oli Viron vapaussota.
Itäkarjalaisten kansannousu 1921
Kesällä 1920 Neuvosto-Venäjä otti itäkarjalaiset komentoonsa perustamalla Karjalan Työkansan Kommuunin. Vuodessa olot kommunistien komennossa kävivät niin kurjiksi, että itäkarjalaiset oma-aloitteisesti ryhtyivät vapaustaisteluun neuvostohallintoa vastaan. Metsäsissien johtajana oli Vasili Levonen, jota soturit kutsuivat Ukki Väinämöiseksi. He pyysivät heimosoturi, alikersantti Jalmari Takkiselta tukea maaliskuussa 1921. Takkinen auttoi valmisteluissa, mutta parhaimmillaankin metsäsisseissä oli vain 3 000 karjalaista ja 500 suomalaista.[1]
Ensimmäinen isompi taistelu oli 28.10.1921. Takkisenkaan sotilaalliset taidot eivät pidemmän päälle riittäneet, joten hän pyysi Talvelan avuksi. Talvela otti vuosiloman ja alkoi johtaa sotaa joulukuun puolivälissä 1921. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli itäkarjalaisten käyttämän sotalipun.[1]
Kapinallisilla oli kansan tuki, ja voitettujen taisteluiden jälkeen joulukuussa 1921 vapautettu alue oli laajimmillaan. Koska Suomesta ei saatu kunnon apua, puna-armeijan keskitettyä voimiaan sota hävittiin pian. Osa suomalaisvapaaehtoisista pakeni ratkaisevien tappioiden jälkeen, mutta Paavo Talvela ja muu päällystö jäivät auttamaan siviilejä pakenemaan. Puna-armeijan yrityksistä huolimatta he onnistuivat auttamaan metsäsissit ja 11 000 siviiliä Suomen puolelle 20.2.1922 mennessä. Vuonna 1923 KTK:sta tehtiin Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta.[1]
Puna-armeijan 20 000 miehen hyökkäys Muurmannin radalta nälkiintyneitä karjalais-suomalaisia joukkoja vastaan oli ratkaiseva. Sisäministeri Heikki Ritavuori oli tiukentanut raja-valvontaa estäen elintarvikkeiden ja ampumatarvikkeiden ja vapaaehtoisten pääsyn rajan yli. Ritavuoren murha 14.2.1922 ei tätä muuttanut.
