Vapaussota

Liberalismiwikistä
Siirry navigaatioonSiirry hakuun

Vapaussota (valkoisten nimitys) eli (puna)kapina (punaiset puhuivat yleensä kapinasta tai vallankumouksesta) tunnetaan nykyään nimellä sisällissota, Suomen vuoden 1918 sisällissota tai neutraalimmin Vuoden 1918 sota Suomessa. Uhriluku oli 36 000[1] (sis. vankileirikuolemat?).

Nimitys tulee siitä, että sodan aikana Suomen hallituksen joukot ("valkoiset") riisuivat venäläiset sotajoukot aseista ja näin vahvistivat Suomen itsenäisyyden, joka oli julistettu 6.12.1917. Päävastustaja olivat kuitenkin venäläisten tukemat kapinajoukot, "punaiset", joiden tueksi Venäjältä kierrätettiin Venäjän armeijan osia, kuten vuodesta 2014 Ukrainassa. Punaisten strategiastakin vastasivat pitkälti venäläisupseerit, ja Leninin asejunallaan lähettämä aseistus oli sodassa keskeisessä roolissa.

"Lenin lupasi itsenäisyyden myös Keski-Aasian rajanaapureilleen mutta liitti ne osaksi Neuvostoliittoa heti kun sisällissota oli kääntynyt punaisten voitoksi."[2] Vironkin itsenäistyminen ratkesi vapaussodalla Venäjän tukemia punaisia vastaan.

Neuvosto-Venäjä kiihotti punaiset kapinaan, aseisti ja osittain johti heitä sekä kierrätti armeijaansa taisteluissa valkoisia vastaan. Lopulta 30.3. Saksa uhkasi puuttua sotaan, jos Lenin ei lopeta venäläissotilaiden "virtaa" Suomeen. Ratkaisutaistelujen jälkeen saksalainen osasto tulikin Suomeen, mikä nopeutti sodan loppua ja vähensi uhrilukua huomattavasti.

Stalinin kiihottamat punakaartit kapinoivat vastoin Sdp:n tahtoa

Lenin lähetti Stalinin Suomeen syksyllä kiihottamaan Sdp:tä[3] kapinaan, mutta Sdp:n enemmistö äänesti silti kapinaa vastaan. Sdp:n punakaartit ryhtyivät kuitenkin vuoden 1917 lopulla asteittain kapinoimaan, ja lopulta Sdp:n enemmistö katsoi paremmaksi astua kapinan johtoon kuin katsoa vierestä. Vähemmistö jättäytyi Väinö Tannerin johdolla sivuun ja käynnisti Sdp:n toiminnan uudelleen sodan jälkeen. Moskovaan paenneet perustivat SKP:n.

Demarijohdon mielestä sisällissota oli virhe

"Demareiden puoluesihteeri Mikael Jungner ja Sdp:n historiaa kirjoittava tutkija Mikko Majander sanovat, että sosialidemokraatit tekivät pahan virheen lähtiessään sisällissotaan 1918." [4] Mauno Koiviston mukaan punaisten voitto olisi tehnyt Suomesta osan Neuvostoliittoa.[5]

Vallankumouksen alkaessa punakaarti asettui työväentaloon, vaikka työväenyhdistyksen johto yritti ajaa sen pois, mutta Sdp:n puoluejohto ei enää pystynyt johtamaan työväenliikettä, Majander kertoo. Punakaartilaiset tekivät jo ennen kapinaa omavaltaisia kotietsintöjä, veritöitäkin. Väkivalta arkipäiväistyi. Osa puolueesta ei halunnut sotaa. Majanderin mukaan puoluejohdolla ei ollut rohkeutta panna punakaartia kuriin. Tammikuussa 1918 oli jo myöhäistä, ja kun sotaa ei voinut estää, moni puoluejohdosta taipui mukaan. Jungnerin mukaan sisällissota oli puolueen ja työväenliikkeen suuri virhe, Majanderin mukaan Suomen työväenliikkeen historian suurin, ja siitä "maksettiin kauhistuttava hinta". Vuoteen 1960 demareissa vaiettiin sodasta, joka oli ollut poikkeama reformismin linjalta, mutta demareista vasemmalla sotaa pidettiin oikeana. 1960-luvun "nuori älymystö" keksi tehdä sodasta sankaritarinan, ja "historiaa kirjoitettiin uudestaan", Jungner arvioi. Majanderin mielestä syyllisyys kuuluu Sdp:lle eikä vain kommunisteille, olihan myös Forssan ohjelma vallankumousta tukeva.[3]

Suomen ja Ruotsin Sdp:t tuomitsivat punakapinan demokratiaa vastaan

Vaikka yleislakon jälkeen Sdp:n enemmistö kannatti demokraattisia keinoja, tammikuussa puoluehallituksen vähemmistö kaappasi vallan puolueessa punakaartin avulla. Tämän jälkeen puolue teki päätöksen kaapata vallan Suomessa. Punahallitukseksi asetettiin "Kansanvaltuuskunta", jota johti Kullervo Manner.[6]

Sdp oli haluton kapinaan, vaikka Lenin vaati sitä toistuvasti. Lopulta Lenin lakkasi luottamasta Sdp:hen ja lähetti maahan suomalaisia bolshevikkeja Pietarista. Sdp-johtaja K. H. Wiik kirjoitti: "Bolshevikit pakottavat meidät vallankumoukseen, tahdommepa tai ei." Toisaalta on myös todistusaineistoa pitkäaikaisen kotimaisen vihaan kiihottamisen vaikutuksesta kapinan syntyyn. Toisen maailmansodan jälkeen punaiset lakkasivat puhumasta kapinasta, koska marxilaisuus katsoo lakien olevan luokkalakeja.[7]

Maltillisiin sosiaalidemokraatteihin kuulunut Hannes Ryömä kirjoitti: "Sosiaalidemokraattinen puolue ei siis ole valtiokaappauksesta vastuussa, vaan yksinomaan sellaiset puolueen johtoon joutuneet seikkailijat kuin Manner, Haapalainen, Taimi, Elo, Tokoi, Sirola, Turkia y.m.". Enemmistönä olleilta maltillisilta kuitenkin puuttui voimakas johtaja, ja he asettivat puolueen yhtenäisyyden laillisuuden edelle.[8]

Sosiaalidemokraattien maltillisen siiven Hannes Ryömä kirjoitti: "Valtiokaappauksen toimeenpano ja punakaartien taistelu valkokaarteja vastaan perustettiin jo aivan avoimesti venäläiseen sotaväkeen ja sen aseisiin." Lenin ja Stalin olivat vaatineet punaisia kaappaamaan vallan.[8]

Akateemikko Eino Jutikkalan mukaan punakapina oli suunnattu demokratiaa, eduskuntaa ja hallitusta vastaan. Punaisten hallitus, Kansanvaltuuskunta, edusti vähemmistön vähemmistöä eikä ollut saanut valtuutusta edes eduskunnan sosiaalidemokraattiselta vähemmistöltä. Tämä vaivasi monia punaisia Suomessakin.[7]

Ruotsin Sdp: "vähemmistön väkivallan julistamista yli kansan enemmistön"

Ruotsin sosiaalidemokraatit tuomitsivat kapinan jyrkästi julkilausumassaan: "Kyseessä on aseellinen nousu mitä laajimmalla pohjalla olevaa kansan valitsemaa eduskuntaa vastaan maassa missä kansan demokraattinen itsemääräämisoikeus näytti olevan luja. Sellainen teko on meidän mielestämme demokratian perusperiaatteiden kieltämistä, vähemmistön väkivallan julistamista yli kansan enemmistön".[7]

Lenin aloitti sodan

Tammikuussa 1918 Suomessa oli 76 000 venäläissotilasta. Neuvostohallitus antoi 24.1. Viipurissa olevalle 42. armeijakunnalle käskyn riisua suojeluskunnat aseista. Tällöin senaatti julisti suojeluskunnat Suomen puolustusvoimiksi. Jo 19.1. Venäläiset hyökkäsivät Viipurin suojeluskunnan kimppuun yhdessä punakaartin kanssa. 28.1. vastaisena yönä Suomen joukkojen ylipäällikkö C. G. Mannerheim alkoi riisua Venäjän vahvaa armeijaa aseista Etelä-Pohjanmaalla. Tällöin 42. armeijakunta julisti olevansa sodassa Suomen hallituksen joukkoja vastaan, mikä sotatila Neuvosto-Venäjän kanssa jatkui Tarton rauhaan (1920) asti. Neuvostohallitus myönsi Suomen-joukkojensa johdolle Suomen kenraalikuvernöörin vallan.[7][6]

Venäjän neuvostohallitus vahvisti sotatilan vaatimalla Suomen-joukoiltaan aktiivista taistelutoimintaa ja valkokaartien tuhoamista. Maaliskuun alussa Venäjä muodollisesti lopetti sodan Saksan painostuksen vuoksi mutta käytännössä jatkoi sitä. Venäjän jarrutettua rauhanneuvotteluja Saksa hyökkäsi Baltian läpi kohti Pietaria, jolloin Venäjä joutui jättämään Suomen-joukkonsa vähemmälle tuelle, kunnes rauha 3.3. solmittiin. Venäjän piti joukko-osastonsa Suomessa huhti-toukokuulle asti.[9]

Mannerheim kiihdytti valkoisten etenemistä ehtiäkseen ottaa ratkaisevat voitot ennen Saksan osallistumista sotaan. Huhtikuun alussa vallattiinkin myös Tampere ja Karjalassa tuhottiin rajan takaa tullut voimakas venäläisosasto.[6]

Lenin antoi aseita, upseereja ja sotilaita

Lupauksensa mukaisesti Lenin lähetti 27.1. junalla punaisille 10 000 kivääriä, 10 tykkiä, 30 konekivääriä, yli kaksi miljoonaa patruunaa, kuusi vaunullista tykinammuksia ja kaksi panssariautoa. Kuolemajärvellä joukko valkoisia yritti pysäyttää junan mutta perääntyi ammusten loputtua. Suojeluskuntalaisia kuoli viisi ja viisi valkoista vankia tapettiin.[10]

Sota alkoi, kun 27.1. punaiset kaappasivat vallan Helsingissä. Seuraavana yönä Mannerheimin joukot alkoivat riisua venäläisiä varuskuntia aseista ja 30.1. Leninin hallinto käski Suomessa olevia venäläissotilaita puolustautumaan suojeluskuntia vastaan. Sodan ensimmäisiä joukkoteloituksia oli, kun 31.1. punaiset ampuivat taistelun jälkeen 15 suojeluskuntalaista.[10] Hallitus oli julistanut suojeluskunnat Suomen armeijaksi 25.1.[11] Sodan alkuna on pidetty sitäkin, kun Viipurin punakaarti hyökkäsi 19.1. Matti Pietisen puusepäntehtaaseen, Viipurin valkoisen toiminnan keskukseen.[10]

Punaiset hävisivät sodan siitä huolimatta, että Lenin lähetti heidän tuekseen aseiden lisäksi jatkuvasti uusia joukkoja ja Lenin upseerit vastasivat pääosin strategioista. Sodan jo ratkettua saksalainen sotilasosasto nousi maihin, mikä nopeutti päättymistä. (vrt. [12])

Valtaa oli varuskunnissa siirretty Lenin-mielisille neuvostoille. "Punaisten puolella soti jopa 10 000 venäläistä" keväällä "valkaistuneilla" Suomen alueilla[13]. "Läpi kevään 1918 täältä kotiutettujen tilalle tuli poliittisesti motivoituneita joukkoja sotaan" valkoisia vastaan[13].

Venäjän sotilaiden rooli sodassa oli erittäin ratkaiseva. Neuvostohallitus etenkin aseisti punaisia, koulutti ja neuvoi heitä. Tykistöä ja konetuliaseita venäläiset käyttivät itse ja kouluttivat punaisia. Sodan ensimmäisen kuukauden venäläisjoukot muodostivat koko punaisten armeijan ytimen ja heidän rintamansa jakoi Suomen kahtia valkoisten ja punaisten alueisiin. Punakaartin ylin sotilasneuvonantaja, yleisesikuntaeversti Mihail Svetshnikov kirjoitti, että maaliskuun alkuun asti "taistelua työväenluokan puolesta Suomen valkokaartia vastaan käytiin melkein yksinomaan venäläisillä sotajoukoilla ja venäläisten upseerien, sotamiesten ja matruusien johdolla." Tämä tarkoittaa taidon ja kokemuksen osalta, sillä määrällisesti punaisessa armeijassa taisteluihin osallistuneita venäläisjoukkoja oli vain 10 000 sotilasta, vaikka venäläissotilaita oli maassa 75 000. Muita punaisia kertyi lopulta peräti 80 000, joskin heidän merkityksensä oli suhteessa pienempi.[9]

Venäjä lähetti Pietarin alueelta Suomeen paljon lisää vanhan armeijan joukkoja, mutta heistä vain 2 000 miestä suostui tulemaan, etenkin neuvostohallituksen uskollisimpia henkivartijajoukkoja. Lisäksi Pietarin seudun venäläisen punakaartin osastoja tuli yhteensä 5 000 miestä sekä uuden puna-armeijan osastoja tuhansia miehiä. Vapaaehtoisina tuli noin 500 venäläistä.[9]

Venäläisjoukkojen taistelu Raudussa

Sisällissodan verisimpiä ratkaisutaisteluita oli Raudun taistelu, jossa vastapuoli oli lähinnä Venäjältä tullutta Neuvosto-Venäjän armeijaa.

Historioitsija, FT Vesa Määtän artikkeli "K. L. Oesch Raudun taistelussa 1918" kertoo, että valkoisilla oli kiire voittaa venäläisjoukot, ennen kuin Pietarista lähetettäisiin lisäjoukkoja heidän avukseen. Punaisia oli tuhat miestä, lähinnä venäläisiä. He tulivat Pietarista junakuljetuksella mukanaan tykkejä ja konekiväärejä. Valkoiset, joita oli alle sata, joutuivat perääntymään. Pietarin sotilaskunnan päällikkö K. S. Jeremejev siirtyi maalis-huhtikuun vaihteessa johtamaan Raudun operaatiota. 5.4. Oeschin joukot tuhosivat panssarijunan. Punaisilla oli tuhat suomalaista ja pitkälti toista tuhatta venäläistä. Asekuljetuksilla Pietarista he olivat saaneet rajattomasti ammuksia, viitisentoista tykkiä ja kymmeniä konekiväärejä. 5.4. taistelu lopulta voitettiin.

Aarno Karimo, s. 309 (ei tieteellinen lähde): Venäjä selitti Suomessa taistelevien sotilaittensa olevan vapaaehtoisia yksityishenkilöitä. Silti esimerkiksi [kenraali] Jeremejeff johti sotatoimia Raudun suunnalla ja hänelle vaihdettiin koko ajan tuoreita venäläisiä joukkoja Pietarista käsin. Venäjä piti Helsingissä Itämeren-laivastoaan mukaan lukien 20 000 miehen matruusijoukot. Valkoisilla oli yhteensä vain 20 000 miestä, punaisilla lähes 100 000.[14]

Karimo, s. 312: "Raudun laajalle asema-alueelle oli linnoittautunut yli 3 000 venäläistä ja satakunnan suomalaista punaista. Karjalan ensimmäisen rykmentin kaksi pataljoonaa saartoi Raudun. ... Raudun taistelut, koko vapaussodan suhteellisesti verisimmät, maksoivat valkoisille kaatuneina yli 400 miestä."

Blogi referoi kirjaa Heikki Ylikankaan kirjaa Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918:

Teoksessa kerrotaan sisällissodan yhdestä suurimmista taistelusta, jossa armoa ei annettu. Huhtikuussa 1918 käydyissä taisteluissa menehtyi arvioiden mukaan 1000-1200 ihmistä. Kylmänojannotko, jossa tapettiin ja haudattiin satoja pääosin venäläisiä ja punakaartilaisia heidän yrittäessä paeta saartorenkaasta rajan yli Venäjälle, tuli myöhemmin tunnetuksi Kuolemanlaaksona.

- - Taisteluissa oli mukana huomattava määrä venäläisiä sotajoukkoja, joka tuo lisäjännitteitä tulkintoihin. Oliko kysymys sitten vapaussodasta vai sisällissodasta? Ylikangas jättää sen tulkinnan lukijan pohdittavaksi.

Pietarin puolustuksesta vastaava kenraali Ivan Jeremejev toimi venäläisten joukkojen hovihankkijana. Hänen suunnitelmissaan oli toimittaa venäläisiä apujoukkoja aina Tampereelle asti. Jeremejev toimi tietoisesti vastoin Leninin 1.4.1918 kieltoa toimittaa lisäjoukkoja Suomeen. Venäjän oma sisäinen tilanne (sisällissota), saksalaispelko sekä Brest-Litovskin rauhansopimus eivät Jeremejeviä pidätelleet. Hän taipui vasta, kun hallitus hänet siihen pakotti. Venäläisten joukkojen vetäytyminen Raudusta viivästyi ja se koitui satojen venäläisten joukkosurmaksi.

Raudun lopputaistelu vuoden 1918 huhtikuun alussa oli sodan verisimpiä. Uhrimäärässä se ylittää jopa Kalevankankaan taistelun Tampereen edustalla.

Wikipedia: "Lopulta vain 7 000–10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana Pietarista tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua, sillä vain 1 000–4 000 sotilasta taisteli 100–1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa: eversti Mihail Svetšnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa."

Raudussa kenraali Jeremejeville kierrätettiin Pietarin sotilaspiiristä tuoreita joukkoja melkein nykyisen Itä-Ukrainan malliin. Suomen hallituksen joukkojen kukistaminen oli Leninille strategisesti tärkeä tavoite.

Saksan rooli

Neuvosto-Venäjän suuresta tuesta ja joukoista huolimatta sota ratkesi valkoisten hyväksi jo ennen Saksan puuttumista siihen, mutta Saksan mukaantulo lyhensi sotaa ja vähensi uhrilukua.

30.3. Saksa jätti bolsevikkihallitukselle nootin Pietarista "virtaavista" punaisista venäläiskaarteista ja uhkasi ryhtyä toimiin, jos se ei lopu. Joukot olivat jo matkalla. 1.4. Lenin taipui kieltämään Pietarin viranomaisia lähettämään enempää venäläisjoukkoja Suomeen.[15]

Huhtikuussa Saksan Itämeren divisioona teki maihinnousun, joka lyhensi sotaa. Tämä pelasti mm. Helsingin tuhoisilta taisteluilta. Saksalaiset kurinalaiset sotilaat myös kohtelivat punavankeja suhteellisen hyvin.[16]

Punaisten ihmisoikeusrikkomukset yleisempiä

Molemmat osapuolet syyllistyivät julmuuksiin vastustajia kohtaan. Sodan aikana punaiset surmauttivat suuremman osan hallitsemansa alueen väestöstä kuin valkoiset ja oletettavasti myös sodan jälkeen punaisten saldo olisi ollut paljon verisempi, mikäli he olisivat voittaneet. Tämä ei tietenkään oikeuta myöskään valkoisten epäkohtia. Sotilaspukua kantamattomien vakoojien, desanttien ym. kuolemantuomiot ovat tosin kansainvälisten sopimusten mukaan sallittuja vielä tänäkin päivänä, vaikka osa liberaaleista vastustaakin kuolemantuomioita.

Punaiset murhasivat noin 1 500 siviiliä ja lisäksi kansainvälisten sopimusten vastaisesti monia antautuneita sotilaita. Valkoisten veriteot olivat sodan aikana vähäisempiä. Heidän surmaamansa olivat usein laittomia taistelijoita, joiden surmaaminen oli kansainvälisten sopimusten mukaista. Punaisten veriteot eivät silti tehneet valkoisten tekoja moraalisesti oikeutetuiksi, ja usein intoilijat eivät noudattaneet lakejakaan.

Punaisten tekemiä joukkomurhia

  • 31.1. 17 suojeluskuntalaista teloitettiin Kangasalla, ns. Suinulan verilöyly. Punaiset ampuivat 17 vankia.[17] Suinulan verilöylyssä tapettiin 17 antautunutta valkoista vastoin sovittuja antautumisehtoja ja vahingoitettiin 26 muuta. Ruotsin, Englannin ja Italian konsulit esittivät vastalauseen: "...Tätä sekä kansainvälistä oikeutta törkeästi loukkaavaa että inhimillisiä tunteita kuohuttavaa menettelyä vastaan panemme me jyrkimmän vastalauseemme." Veriteko sai monet liittymään valkoisten joukkoihin ja sai sodan ja sen seuraukset muuttumaan julmiksi.[18]
  • 1.2. 10 vangin murha Ojakkalan tienhaarassa Vihdin ja Nummelan välissä. Murhattujen joukossa oli mm. virantoimituksessa vangittu eteläpohjalainen ylipoliisikonstaapeli.[19][20]
  • 2.2. vankiryhmän teloitus Nummelassa ampumalla.[19]
  • 6.2. 11 valkoisen teloitus Porin Lyseon sisäpihalla, ns. Porin lyseon joukkomurha
  • 10.3. 16 A. Ahlström Oy:n työntekijän ampuminen Porin ja Noormarkun rajalla, ns. Koliahteen joukkomurha
  • 19.4. Kuurilan junamurhat Kuurilassa.
  • 25.4. 23 valkoisen vangin teloittaminen Lappeenrannassa, ns. Lappeenrannan joukkomurha.
  • 27.4. 30 valkoisen vangin surmaaminen eli Viipurin lääninvankilan joukkomurha.[21]
  • Kouvolan joukkomurhissa punaiset teloittivat kevään mittaan Kouvolan "veripeltoon" yli sata ihmistä, kuten Kymiyhtiön työntekijöitä. Jotkut ammuttiin Kymijokeen. Teloitusten takana oli Kouvolan salainen tutkijakomitea, jonka jäsenet tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin mutta vapautettiin 1920-luvulla lukuun ottamatta yhtä vankileirillä kuollutta.
  • Korian joukkomurhissa huhtikuun loppupuolella 1918 punaiset teloittivat Korian sillalta 45 ihmistä, kuten Kymiyhtiön johtaja Gösta Björkenheimin ja kirurgi Kaarlo Hjeltin.

Vihapuhe

Panu Rajalan mukaan Juhani Ahon ja Eino Leinon mielestä "Irmari Rantamalan" eli Algot Untolan kirjoitukset Työmies-lehdessä olivat perätöntä "aavemaista, verihuuruista agitaatiota" ja "Rantamala kiihotti punakaarteja surmaamaan luokkaviholliset viimeiseen mieheen, jotta uusi punainen huomen veressä kirkastuisi. Hän myös usutti tappajia nimeltä mainittujen kuten Ahon kimppuun." Silti V. A. Koskenniemi vetosi hänen henkensä puolesta ja Leino piti hänen kuolemaansa surullisena asiana.[22][23]

Valkoisten ihmisoikeusrikkomuksia

(ks. myös yltä)

Pietarilaiset hankkivat Karjalan Kannakselta 10 000 kesähuvilaa, minkä jälkeen Venäjän hallinto halusi liittää alueen Venäjään. Näin alueesta ja sen venäläistymisestä tuli sortokauden vastaisen taistelun eturintamaa. Sisällissodassa Kannaksen taisteluissa oli paljon venäläisjoukkoja, mikä myös edesauttoi halua tuomita aseistettuja venäläisiä kuolemaan. Taistelujen ulkopuolella surmattiin myös 700-800 paikallista asukasta. Ehkä vain Hämeen kolmannessa komendanttipiirissä valkoinen terrori oli kovempaa. Paikalliset olivat tulleet kesäasukkaiden kanssa hyvin toimeen. Dosentti Aleksi Mainion mukaan teloituksia tehtiin sitä enemmän, mitä selkeäsanaisemmin armeijan johto yritti teloitukset kieltää. Terijoen komendanttina toiminut pahamaineinen majuri Geog Elfvengreen johti venäläisten vainoja.[24]

Punaisten voitto olisi alistanut Suomen Neuvostoliiton osaksi

Punaisten voitto olisi alistanut Suomen Neuvostoliiton osaksi, katsoivat historian professorit Esko Salminen, Markku Kuisma, Petri Karonen ja Seppo Hentilä. Matti Klinge sanoi, että Suomi olisi ollut sosialistinen kansantasavalta. Heikki Ylikangas arvioi, että Suomi olisi tällöin lyhyen punavallan jälkeen saanut oikeistodiktatuurin ja valloitettu Neuvostoliiton osaksi toisessa maailmansodassa, "kokenut Baltian maiden kohtalon".[25] Myös professori Viljo Rasila katsoo, että punaisten voitto olisi vienyt Suomen Neuvostoliiton osaksi.[8]

Ainakin DDR-taustainen sosialisti Hentilä, Ylikangas, Klinge ja Kuisma ovat vasemmalle kallellaan, ehkä siinä järjestyksessä.

Akateemikko Eino Jutikkala esittää tutkijoiden kannaksi historioitsijoiden seminaarin kannan, jonka mukaan punaisten voittaessa Suomen olisi ollut mahdotonta olla sosiaalidemokraattinen, koska maata olisi hallinnut punakaarti eikä puolue - jos itsenäisyys olisi edes säilynyt.[7] Jutikkalan mukaan Suomi ei ainakaan olisi ollut riippumaton maa, vaikka punaiset itse ajattelivat käyvänsä sisällissotaa eikä sotaa itsenäisyyttä vastaan.[6]

Viro ei olisi saanut vastaavaa apua Suomesta omaan vapaussotaansa Venäjän ja Saksan lakeijoita vastaan ja Baltiankin kohtalo olisi voinut olla toinen. Vuonna 1991 ei ehkä olisi ollut pohjaa, jolta itsenäistyä.

Voittaessaan punaiset olisivat alkuvaiheessa murhanneet ehkä kymmeniätuhansia valkoisia. Kun sosialismi olisi aiheuttanut pulaa, köyhyyttä, jonoja ja suosimista, murentanut punahallituksen vähäisen kannatuksen ja vaatinut sortotoimien tiukentamista, valta olisi luisunut kovaotteiselle miehelle tai juntalle, yksiin käsiin, kuten suunnilleen kaikissa muissakin sosialistimaissa.

Neuvostoliiton tai Kambodzhan mallin perusteella sosialismi olisi vaatinut miljoonan suomalaisen hengen. Ehkä olisimme päässeet vähän vähemmällä. Toisaalta monen historian professorin mukaan Suomi olisi pian "palannut" Neuvostoliiton osaksi. Silloin ainakin Viro olisi jakanut kohtalomme. Neuvostoliiton osana miljoona suomalaisuhria olisi voinut olla alakanttiinkin.

Punakaartit olivat hyvin pieni osa kansasta. Ne aloittivat kapinan demokraattisen enemmistön valitsemaa laillista hallitusta vastaan vastoin vasemmistonkin enemmistön tahtoa. Punavalta olisi ollut epäsuosittua ja perustunut väkivaltaan.

Professori Salmisen mukaan sotienvälinen näkemys sisällissodasta oli painottunut valkoisten tulkinnan suuntaan mutta nykyinen tulkinta on punaisten suuntaan puolueellinen, mikä on jäänne suomettumisen ajalta, vaikka siihen pakottaneet ulkopoliittiset syyt (= Neuvostoliitto) ovat kadonneet. Hänestä tämä johtuu osittain siitä, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian (1959-62) vastapainoksi ei ole kirjoitettu vastaavaa valkoisen näkökulman romaania, ja näin "Urjalan torpparien - - fiktio on saanut koko maata koskevan historiallisen totuuden leiman" kohtuuttomana yleistyksenä.[26] Historian professori Vesa Vareksen mukaan oikeasti mikään pappila ei tiettävästi ole palauttanut itselleen torpan maita.[5]

Professori Viljo Rasilan, torpan pojan, mukaan torppareita ei vapautettu vaan he olivat olleet aina vapaita muuttamaan ja omistamaan omaisuutta. Hallituksen uudistus itsenäisti heidät viljelemiensä vuokramaiden omistajiksi. Punaiset olisivat ottaneet heidän maansa valtion omistukseen.[8]

Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonen piti keväällä 2006 Voikkaan lakkautettavan paperitehtaan työntekijöille sanoen lakkautuksen johtuvan siitä, että punaiset hävisivät sisällissodan (Kalevankankaan taistelu). "Se oli vaarallista puhetta, kun kuulemassa oli 700 ihmistä, joilta työpaikka oli katoamasta alta", professori Salminen totesi.[26]

Toki osa punaisista oli kokenut törkeää vääryyttä, samoin osa valkoisista, ja monen tietämättömän punaisen osallistumista kapinaan demokraattista hallitusta vastaan voi pitää ymmärrettävänä ja luonnollisena vaikkei sitä tarvitse hyväksyä sen enempää kuin senaikuisia punaisten ja valkoisten ihmisoikeusrikkomuksiakaan.

Tuomiot valtiopetoksesta

Punakaartin sotilaat tuomittiin valtiopetoksesta eli kapinasta. Ainakin johtoa pidettiin maanpettureina. Punaiset olivat taistelleet Suomea vastaan sotineen Venäjän armeijan yksiköiden rinnalla.[9][6]

Historiankirjoituksessa punaiset voittivat

Sisällissodan pikku jättiläisen (2009) mukaan punaisten tulkinta sisällissodasta nousi 1960-luvulta lähtien vallitsevaksi tulkinnaksi[27]. Näin voi olla joukkotiedotusvälineissä, mutta historioitsijoiden keskuudessa molempia pidetään esillä.

Vapaussodan tapahtumat

12.11. SAJ:n edustajakokouksessa useimmat puhujat vaativat vallankaappausta mutta Oskari Tokoi puhui sitä vastaan. Työväen Vallankumouksellinen Keskusneuvosto hylkäsi aseellisen vallankaappauksen äänin 18-8.[28]

14.-19.11. oli suurlakko. Sen jälkeenkin punakaartit tekivät väkisin kotietsintöjä, kuulusteluja ja väkivaltaisuuksia. 20.11. punakaartit marssittivat kaksi vahvaa osastoa Viipuriin ja ottivat sen ympäristön hallintaansa. 21.11. Venäjän entinen luutnantti Ali Aaltonen valittiin punakaartien ylipäälliköksi.[28][29]

Venäläiset sotilaat tukivat lakkoilijoita, ja heitä oli kymmeniä tuhansia. Yleislakon alussa punakaartit saivat venäläisestä varuskunnasta 3 000 kivääriä ja ottivat nopeasti hallintaansa hallituksen rakennuksen, Säätytalon, keskusvirastot ja muut tärkeimmät kohteet. Suojeluskuntien keskushahmoja vangittiin parisataa. Kahdessä päivässä suurin osa Suomesta oli vallankumouskomiteoiden vallassa. Venäjän ote Suomesta oli heltynyt vallankumouksen myötä mutta Suomen hallitus ja eduskunta eivät olleet vielä isommin ehtineet rakentaa omaa järjestysvaltaa.

Suurlakon alussa vallankumouskomitea äänesti viideltä yöllä vallankumouksen puolesta äänin 14-11. Asetettu toimeenpaneva komitea alkoi parin tunnin päästä epäröidä ja järjesti uuden äänestyksen, jossa vallankumous päätettiin peruuttaa. Kapinan ja suurlakon aikana punakaartit olivat kuitenkin murhanneet 27 ihmistä, joten maltilliset porvarit pitivät aiottua yhteishallitusta SDP:n kanssa mahdottomana ennen kuin nämä tuomitsisivat murhat. SDP ei suostunut, joten porvarienemmistö muodosti hallituksen ilman demareita. Varsinainen kapina puhkesi sitten vasta tammikuussa 1918. Artikkelin arvion mukaan missään muussakaan skenaariossa ei Suomi olisi välttynyt toiselta maailmansodalta.[30]

Ruotsissakin oli jo kesällä 1917 vallankumous lähellä, suuria elintarvikemellakoita, jossa armeijan sotilaatkin kapinoivat ja sosiaalidemokraattinen puolue jakautui. Ruotsissa kuitenkin oli armeija ja poliisi, toisin kuin Suomessa, muttei punakaarteja, ja demarien johto vastusti kapinaa ja varoitti jo marraskuussa 1917 Suomenkin demareita kapinoimasta.[30]

Kirjailija Juhani Aho kirjoitti 24.11.1917 Helsingin Sanomissa "verikaartimurhaajista" eli punakaartilaisten väkivallasta. "Vaikka teurastukset ja muut vielä jatkuisivatkin, tuskin ne enää jaksaisivat järkyttää mieltä enemmän kuin se mikä on jo tapahtunut...". 27.11. Eino Leino kirjoitti, miten Sdp:stä oli tullut "rosvojoukko".[31]

25.11. Sdp piti ylimääräisen puoluekokouksen, jonne Lenin oli lähettänyt Stalinin nostattamaan Suomeen vallankumouksen. Kuitenkin 26.11. äänestettiin 59-43 väkivaltaista vallankumousta vastaan.[31]

27.11. Eduskunta valitsi hallitukseksi P.E. Svinhufvudin senaatin eli "itsenäisyyssenaatin" äänin 100-80. Senaatti toteutti työväenliikkeen toivomat kunnallislait ja 8 tunnin työpäivän.[31]

27.11. Stalin lupasi Sdp:n vallankumoukselle Neuvosto-Venäjän kaiken tuen. Hän myös sanoi, että bolsevikit tunnustavat Suomen riippumattomuuden suojellakseen Sdp:n kannatusta ja vallankumouksen onnistumista.[31]

6.12.1917 eduskunta hyväksyi senaatin itsenäisyysjulistuksen äänin 100-88. Sdp:n vastaehdotuksen mukaan asiasta pitäisi sopia Venäjän kanssa.[32]

9.12. Punakaartit vangitsivat Tampereen valtuuston. 13.12. Tampereen sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö kieltäytyi tuomitsemasta tätä. Yleensä työväenjärjestöt tuomitsivat punaväen väkivaltaisuudet. Turussa punakaartit ottivat virastot haltuunsa ja poliisimestarin panttivangiksi.[33]

11.12. Suojeluskuntien edustajakokouksessa sovittiin, että sodan tullen etelän suojeluskunnat kokoontuisivat pohjoiseen, tukialueelle.[33]

22.12. Juutalaisille myönnettiin täydet kansalaisoikeudet.[34]

Vuoden lopulla punakaartit ja venäläiset sotilaat ryöstelivät, pahoinpitelivät ja harjoittivat ilkivaltaa ympäri Suomea. Työmies-lehdessä vedottiin "ryöstöjen lopettamiseksi". Ulkovallat tunnustivat Suomen itsenäisyyden vuoden vaihduttua.[35]

6.1.1918 työväen järjestyskaarti julistautui Sdp:stä itsenäiseksi vallankumousjärjestöksi, "punakaartiksi".[36]

8.1. Eduskunta taas kokoontui, ja Svinhufvud ilmoitti sille, että Suomi on itsenäinen ja puolueeton valtio. Yrjö Sirola arvioi, että Sdp:n enemmistö on vallankaappausta vastaan. 11.1. Sdp:n moni kansanedustaja ja entinen puheenjohtaja Taavi Tainio varoittivat sodasta ja Evert Huttunen (sd) tuomitsi punakaartin väkivaltaisuudet Työ-lehdessä. Sdp suunnitteli huliganismin tuomitsevaa julistusta.[36]

12.1. Eduskunta päätti perustaa järjestysvallan äänin 97-85. Osa sosialistienkin johtajista oli puhunut tämän puolesta, osa työväenliikkeestä puolestaan pelkäsi tämän saavan punakaartin hajottamaan eduskunnan. Lenin lupasi punaisille kiväärejä ja tykkejä.[36]

16.1. Senaatti antoi Mannerheimille valtuudet koota suojeluskunnista hallituksen joukot. Mannerheim esitti, että ulkomaista apua ei pidä pyytää. Myös HS torjui Saksaan tukeutumisen 17.1.[37]

19.1. Punakaarti hyökkäsi suojeluskuntalaisten asevarastoon Viipurissa.[38]

26.1. Sdp määräsi vallankumouksen aloittamisesta 27.1. kello 22. Punaiset lähtivät hakemaan aseita Viaporin venäläisjoukoilta. Hallitus lähetti kolme senaattoria turvaan Vaasaan. 27.1. Punaiset määräsivät 46 henkilöä vangittaviksi, mutta mm. senaattorit pääsivät pakoon. Leninin junat toivat Pietarista aseita ja ammuksia punaisille. Porvarien ja Sdp:n naisjärjestöjen rauhankokous vastusti sotaa.[17]

28.1. Punaiset perustivat "kansanvaltuuskunnan" hallitukseksi punakaartien miehittämässä Helsingissä. Hallituksen joukot riisuivat Pohjanmaalla Venäjän varuskuntia aseista ja kukisti vastarinnan päivissä. 29.1. hallituksen kehotuksesta punaisten valtaamien alueiden virkamiehet ryhtyivät lakkoon punaisten vallankumoushallitusta vastaan.[17]

31.1. Lev Trotski lähetti kansanvaltuuskunnalle onnittelusähkeen vallankumoussodasta. "Suinulan verilöylyssä" punaiset ampuivat 17 vankia.[17]

Suinulan verilöylyssä tapettiin 17 antautunutta valkoista vastoin sovittuja antautumisehtoja ja vahingoitettiin 26 muuta. Ruotsin, Englannin ja Italian konsulit esittivät vastalauseen: "..Tätä sekä kansainvälistä oikeutta törkeästi loukkaavaa että inhimillisiä tunteita kuohuttavaa menettelyä vastaan panemme me jyrkimmän vastalauseemme." Veriteko sai monet liittymään valkoisten joukkoihin ja sai sodan ja sen seuraukset muuttumaan julmiksi.[18]

1.2. Aseellinen vastarinta (Vaasan) hallitusta vastaan julistettiin maanpetokseksi. Silti punakaartilaiset raahasivat miliisiasemalta nuorsuomalaisen kansanedustajan Töölönlahden jäälle ja ampuivat sinne.[17] 2.2. Työmies-lehti paheksui vankien surmaamisia ja 3.2. punahallitus piti niitä häpeällisinä. 6.2. Punaiset teloittivat 11 valkoista Porissa suuren yleisön edessä.[39]

2.2. Punahallitus kielsi porvarilliset lehdet. Kirjapainoja takavarikoitiin ja työnantajat pakotettiin korvaamaan aiheutuneet palkanmenetykset. 6.2. Mannerheim vastasi kieltämällä sosialistiset lehdet.[39] Ne olivat toistuvasti kehottaneet kansalaisia maanpetokselliseen väkivaltaan hallitusta vastaan.

2.2. Punakaartilaiset ja venäläissotilaat hyökkäsivät venäläiseversti Mihail Svetšnikovin suunnitelman mukaisesti valkoisten valtaamaan Vilppulaan 500 miehellä. 145 miehen valkokaarti uhmasi saamaansa perääntymiskäskyä, ja päivän ja illan taistelujen jälkeen punajoukot perääntyivät. 4.2. torjuttiin toinenkin yritys.[39]

3.2. Valkoiset valloittivat Oulun verisin taisteluin, 70 omaa haavoittui tai kuoli. Venäläisvankeja otettiin 1100, muita punaisia 800 ja paljon venäläisaseita.[39]

4.2. Pietarista lähti 200 latvialaisen tarkka-ampujan joukko punaisten tueksi. 7.2. he valtasivat Mäntyharjun aseman punaisten tuella. 14 valkoista vankia tapettiin.[39]

5.2. Svinhufvudin yritys paeta Helsingistä epäonnistui, mutta hän pääsi takaisin piiloonsa. Kuusi senaattoria, kuten Kyösti Kallio, piileksivät Helsingissä.[39]

6.2. Valkoiset saivat Pohjois-Suomen valtauksen päätökseen. Tornion 500-miehinen venäläisjoukko antautui taistelun jälkeen, punakaarti pysyi sivussa.[39]

10.2. Valkoinen "Vapaa Sana - Fria Ord" -lehti alkoi ilmestyä Helsingissä maan alla. Punaiset hakivat Satakunnan kansan toimittajan kotoaan ja esikunnan käsityksen mukaan ampuivat tämän.[40]

13.2. Etelä-Suomessa eversti Svetsnikovin alaisuudessa vänrikki Stolbovin venäläis- ja punajoukot hyökkäsivät kohti Ruoveteä 338 anarkistisen venäläismatruusin tuella, epäonnistuen raskain tappioin. 16.2. Virosta lähetettiin punaisille kaksi suurta rykmenttiä.[40]

17.2. Punaiset kielsivät puhelinkeskustelut vierailla kielillä.[41]

18.2. Ensimmäinen merkittävä jääkärijoukko saapui, 85 miestä. Senaatti julisti asevelvollisuuden sortokauden kumoaman asevelvollisuuslain malliin. Aiemmin oli käytetty vapaaehtoisia.[41]

23.2. Mannerheimin "miekkavala" eli päiväkäsky, jonka mukaan bolsevikit pitää karkottaa myös Vienan Karjalasta. Myös paikalliset voimat kannattivat ajatusta Vienan ja Aunuksen liittämisestä Suomeen. 25.2. jääkärien pääjoukko saapui Suomeen.[42]

25.2. Mannerheim kielsi kenttäoikeudet ja kumosi niiden antamat kuolemantuomiot mutta antoi luvan ampua selustassa hävitystyötä tekevät ja laittomasti aseistetut. Hän määräsi suomenkielisille osastoille annettavat päiväkäskyt ja viralliset kirjeet suomenkielisiksi. Punahallitus vetosi punaisiin julmuuksien ja laittoman väkivallan lopettamiseksi.[42]

28.2. Saksan Spd:n pääideologi Karl Kautsky arvosteli punaisten valitsemaa köyhälistön diktatuuria. Myös Ruotsin Sdp piti vallankumousta vahingollisena Euroopan sosiaalidemokraateille.[42]

1.3. Punahallitus keskusteli Venäjän kanssa Suomen liittymisestä sosialistiseen federaatioon.[42]

3.3. Venäjä teki rauhan Saksan kanssa, mikä velvoitti sen vetämään joukkonsa Suomesta. Tämä oli punaisille kohtalokasta. Venäläinen eversti Mihail S. Svetšnikov ja ylipäällikkö Eero Haapalainen suunnittelivat punaisten yleishyökkäyksen.[43]

3.3. Svinhufvud onnistuu viimein pakenemaan Helsingistä jäänmurtajalla Tallinnaan. 24.3. hän ehtii Vaasaan.[44]

8.3. Punaisten pääpoliisi uhkailivat Elannon pääjohtaja Väinö Tanneria (sd), koska tämä ei tallettanut Elannon kolikkotuloja vaan piti ne vaihtorahoina mutta lähetytti punaisten painamat setelit ensimmäisinä kiertoon.[45]

12.3. Mannerheim käynnisti suurhyökkäyksen kohti Tamperetta, jotta ratkaisutaistelu tapahtuisi ennen Saksan puuttumista. 13.3. Mannerheim joukoilleen: "Nälkäiset ja kidutetut veljemme ja sisaremme Etelä-Suomessa kiinnittävät viimeisen toivonsa teihin, murhattujen kansalaisten silvotut ruumiit ja poltettujen kylien rauniot huutavat taivaaseen asti kostoa maan pettureille."[45]

Suinulan verilöylystä suuttuneet valkoiset alkoivat itsekin ampua sotavankeja (osa tosin piti kapinaa terrorina eikä laillisena sotana). Punaiset ampuivat tavallisia kansalaisia ja pappeja Tampereen ulkopuolella, ja tappolistat kiersivät huhuina. Punahallitus vastusti näitä virallisesti.[45]

18.3. Taistelujen jälkeen punaiset pakenivat pakokauhussa kohti Tamperetta. Työmies ilmoitti, että sotilaita otetaan rajattomasti punakaartiin.[46]

20.3. Englannin pääkonsuli Montgomery Groove vaati Ruotsia tekemään intervention Suomeen, koska sota johtaisi nälänhätään, talouden romahdukseen, kostoon ja verilöylyyn riippumatta siitä, kummat voittaisivat. Sdp:n Oskari Tokoi oli pitänyt yhteyttä Grooveen.[46]

Vienan kansa ilmoitti, että he eivät esitä Suomelle avunpyyntöä Venäjää vastaan näissä oloissa, koska se johtaisi Saksan tuloon Vienaan Suomen mukana.[46] Tosin Uhtualla sadat pyysivät päästä Suomen alamaisuuteen.[44]

24.-26.3. valkoiset motittivat punaiset Tampereelle valtaamalla kaikki ratayhteydet. Näin heille ei voitu lähettää apujoukkoja.[44]

26.3. Mannerheim määräsi, että Tampereella antautuvia on kohdeltava sotavankeina. Heitä ei siis saisi teloittaa.[44]

30.3. Saksa jätti bolsevikkihallitukselle nootin Pietarista "virtaavista" punaisista venäläiskaarteista ja uhkasi ryhtyä toimiin, jos se ei lopu. Joukot olivat jo matkalla. 1.4. Lenin taipui kieltämään Pietarin viranomaisia lähettämään enempää venäläisjoukkoja Suomeen. 30.3. Kansan lehti "tiesi", että valkoisten puolella taistelee paljon kiinalaisia.[15]

3.4. Valkoiset saapuivat jo Tampereen kantakaupungin ääreen ja valtasivat Tammerkosken.[15]

3.4. 9 500 saksalaisen divisioona nousi maihin Hangossa. Sosialisti-lehti vähätteli joukon merkitystä 5.4.[15]

4.4. Punahallitus suunnitteli pakoa. Osa siitä oli paennut jo aiemmin Venäjälle.[15]

5.4. Tampereen keskusta vallataan kortteli korttelilta. Aamulla 6.4. viimeisetkin punaiset antautuvat.[15] Punaisia jäi vangiksi 10 000. Sala-ampujat tappoivat valkoisia rauhan jälkeenkin, ja valkoiset ampuivat kostoksi kaikki 200 venäläisvankia ja joitain punaisia.[47]

5.4. Raudun taistelussa valkoiset kukistavat 2000 miehen joukon, joista yli puolet on venäläissotilaita. Taistelut ovat Karjalan-rintaman verisimmät, 800 kuoli, 800 vangittiin, 300 pääsi pakoon.[15]

8.4. Punakaarti yritti estää punahallitusta eli kansanvaltuuskuntaa pakenemasta Viipuriin.[47]

12.4. Valkoiset ovat jo lähellä Poria.

12.4. Venäjän laivasto vetäytyi Helsingistä saksalaisten pelossa.[15]

12.-14.4. Saksalaiset saapuivat Helsinkiin ja valloittivat sen.[47] 200 saksalaissotilasta kuoli.[48] Taistelujen aikana kaupunkilaiset kävivät tarjoilemassa saksalaisille syötävää kiitokseksi.

14.4. Saksalaisten paraati Helsingissä. Naiset ja lapset ojensivat heille kukkia ja kaksi senaattoria piti kiitospuheen.[48]

17.4. Punaiset epäilivät, että punakaartin perääntyminen oli järjestetty suojaamaan Kansanvaltuuskunnan pako Pietariin. Kansanvaltuuskunnan kokous Viipurissa peruuntui, koska paikalla oli vain 5 jäsentä, 9 oli jo paennut Venäjälle, 5 oli rintamalla.[48] Ainakin Otto-Wille Kuusinen ja Kullervo Manner joutuivat myöhemmin piilottelemaan omiltaan henkensä pelastamiseksi.[49]

18.4. Punaiset polttivat Vammalan paetessaan. 2/3 Vammalasta paloi.[48] Samat puhuvat pahaa Lapin sodasta.

19.4. Saksalaiset valtasivat Lahden yllättävän helposti. Punaisten lehti uutisoi: "Vihollisjoukot yrittävät vallata Lahden - Punakaarti piti pintansa. Myös muilla rintamanosilla taistellaan hyvällä menestyksellä."[48] Vrt. Comical-Ali.

19.4. Forssan punakaarti otti Mustialan maamiesopiston oppilaita vangeiksi ja seuraavana päivänä surmasi heistä 23 pistimin ja ampuen. Osa pääsi pakoon hyppäämällä junasta.[49]

27.4. 150 vapaaehtoista meni Petsamoon valtausaikeissa, mukana kuvataiteilijat Eero Nelimarkka ja Jalmari Ruokokoski.[50]

27.4. Hjalmar Saaren johtama joukko punaisia tappoi 30 henkeä Viipurin lääninvankilassa, vankeja ja mm. silloinen punainen vankilanjohtaja ja hänen edeltäjänsä. Valkoiset kostivat 29.4. surmaamalla venäläisiä.[50]

28.4. Valkoiset valtasivat Viipurin. 30.4. Bolsevikkihallitus julisti yleisen asevelvollisuuden Venäjälle. 1.5. Punaisten päävoimat antautuivat.[50] 4.5. Lopullinen antautuminen alkoi. 5.-11.5. omatekoisia tuomioistuimia syntyi melkein joka paikkaan, monia punaisia teloitettiin, usein mielivaltaiset ampujat heti taistelun jälkeen.[51]

4.5. Hallitus palasi Helsinkiin. Sen johtaja Svinhufvud lupasi, että Aunus vallataan heinäkuussa.[51]

6.5. Väinö Tanner perusti ja julkaisi Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden. Se lakkautettiin touko- ja syyskuussa. Joulukuusta alkaen se sai ilmestyä säännöllisesti.[51]

Santeri Alkio piti kapinallisia väkivaltarikollisina

Maalaisliitto-Keskustan aatteellinen isä, kapitalismia vastustanut Santeri Alkio tunsi ensin olevansa vähintään yhtä lähellä Sdp:tä kuin porvareita, mutta vapaussota sai hänet pitämään punakapinallisia rikollisina. Punakapinan "kautta on tarkoitettu tehdä tyhjäksi Suomen itsenäisyys, ryöstää kansallisomaisuus, murhata kaikki vastustajansa ja asettaa valtaan Manner, Sirola, Tokoi ja kumpp.", Alkio kirjoitti. Hänestä kapinan johto oli venäläisten käsissä ja tavoitteena oli pitää Suomi osana Venäjää. Hän myös katsoi kapinan viivyttävän yhteiskunnallisia uudistuksia. Jo keväästä 1917 alkaen Alkio suhtautui vasemmistoon epäluuloisesti, "koska sosialistit turvautuvat venäläiseen sotaväkeen pakottaakseen lakkoihin ja ryöstääksen elintarpeita" (7.6.1917). Päiväkirjaansa Alkio kirjoitti, miten punaiset kiduttavat panttivankejaan ja Sdp ei sanoudu irti punakaartin väkivallanteoista. Toisaalta hän katsoi, että punakaartissa oli ollut myös harhaanjohdettuja, joita olisi armahdettava.[52]

Naissotilaat

Tampereen punaisten antautuessa 5.4. kaupungintalo teki vielä vastarintaa. Miehet halusivat jo antautua, mutta osa naiskaartilaisista vaati taistelun jatkamista.[53]

Tällaiset tilanteet saattoivat luoda vaikutelman erityisen verenhimoisista naissotilaista, mutta vaikka kapinaan oli liittynyt monia kapinanhaluisimpia ja vihaan kiihotetuimpia naisia, osa naisista saattoi olla melko tavallisia.

Naissotilaiden motiivina liittyä punakaarteihin oli yleensä palkka, mutta joillain myös aate, luokkaviha tai seikkailunhalu. Tuomas Hopun mukaan naiskaarteissa oli enintään 2 600 naista, heistä 60 kuoli taisteluissa, 25 pakeni Venäjälle ja 15 kuoli vankileirillä. Teloitettuja olisi ollut 270, joista noin 200 Lahdessa. Tuomittuja oli 1 100, samoin vapautettuja.[54]

Tuomas Hoppu osoittaa kirjassaan Tampereen Naiskaarti useita myyttejä perättömiksi. Tutkimuksissakin mainittu naisten osallistuminen Kalevankankaan ja Onkiniemen taisteluihin olikin vain legendaa. Yleensä punakaartin naiset toimivat sairaanhoitajina, huoltojoukoissa tai miliisitehtävissä. Esimerkiksi Tampereen valtauksen jälkeen naiskaartilaisia ei teloitettu, kuten punaisten alemmat johtajat ja venäläiset punaiset, vaan naiset asetettiin kenttäoikeuteen ja rangaistuksena oli kotiseudulle karkottaminen tai jopa elinkautinen vankeus.[55]

Lahden Hennalan teloituksista oli vastuussa vankileirin johtaja Hans Kalm, jota pidetään vapaussodan suurimpana valkoisena sotarikollisena. Hän teloitutti noin 500 vankia, joista noin 200 oli naisia. Leirillä oli noin 13 000 punaista.

Espanjan sisällissota vs. Suomen

Oikeushistorioitsija Jukka Kekkonen vertailee kirjassaan Suomen ja Espanjan sisällissotia. Suomessa uhriluku oli 36 000 (1 %, 1918, Espanjassa noin 600 000 (2 %, 1936-39). Molemmat olivat totaalisia, kansaa jakavia luokkasotia. Espanjan tasavaltalaiset murhasivat pappeja järjestelmällisesti, francolaiset epäilyttäviä kansalaisia. Sodan jälkeen Espanja oli paljon Suomea raaempi.[1]

Uhriluku ilmeisesti sisältää sodanjälkeiset vankileirikuolemat. Espanjassa pappeja eivät surmanneet varsinaiset tasavaltalaiset, liberaalit, vaan heidän hallituksessaan suurempina apupuolueina olleet sosialistit ja kommunistit. Espanjassa demokraattista hallintoa vastaan kapinoivat francolaiset, vaikkakin sosialistit aloittivat väkivallan vastoin hallituksen liberaalijohdon tahtoa, Suomessa kapinoinnin demokratiaa vastaan ja tappamisen aloittivat Stalinin kiihotuksesta sosialistit, mikä silloisten ihmisoikeussopimusten mukaan oikeutti kuolemantuomion.

Punakaarti

Punakaarti oli "työväenliikeen radikaali puolisotilaallinen siipi". Helsingin punakaarti perustettiin vuoden 1918 alussa. Työväenyhdistys ja Sdp eivät pystyneet hallitsemaan sitä. Työväen järjestyskaartien lisäksi oli syntynyt radikaalimpia joukkoja jo vuonna 1917. Helsingissäkin eräs sellainen oli aseistettuna takavarikoinut itselleen väkisin elintarvikkeita, ja 21.11.1917 kaartilaiset olivat asein vaatineet työväentalon ravintolankin avaimia. Tekoa pidettiin erityisen kovana, koska kaupungissa vallitsi nälänhätä. Punakaarti pysyi Helsingin Työväentalossa marraskuun jälkeenkin, vastoin Työväenyhdistyksen tahtoa.[56]

Valko- ja punakaartien synty

Poliisivoimien hajotessa helmikuun vallankumouksen seurauksena alettiin perustaa yksityisiä järjestyskaarteja. Suojeluskuntiin tulvi väkeä, kun marraskuun suurlakon aikaiset väkivallanteot paljastuivat. Etenkin itä- ja pohjoissuomalaiset suojeluskunnat halusivat paitsi ylläpitää järjestystä myös karkottaa Venäjän armeijan maasta.[7]

Hallituksen joukoissa oli paljon vapaaehtoisia työmiehiä ja niiden koostumus vastasi pitkälti koko väestöä. Torpparit olivat molemmissa armeijoissa suunnilleen yhtä aliedustettuina. Punaiset olisivat tehneet heistä valtion vuokraajia, hallituksen lakiesitys itsenäisiä viljelijöitä.[7][6]

Työväenliikkeen vastuu katastrofista ja uhreista

Dosentti Jari Ehrnroothin mukaan kapinan ratkaiseva tekijä oli työväenliikkeen vuosia kiihottama arkaainen herraviha, ja se on vastuussa tuolloisesta katastrofista ja uhreista. Vallankumouksiin ei riitä kurjuus tai sorto vaan tarvitaan poliittinen ja sotilaallinen organisaatio. Vielä nykyään moni tukee tuollaista kiihotusta vihaan.[5]

Historioitsija Seikko Eskolan mukaan kapina oli turha: kaikki tavoitellut uudistukset olivat toteutumassa muutenkin. Jo marraskuussa muodostettiin Svinhufvudin senaatti, jonka ohjelmaan kuului torpparien itsenäistäminen. Lakiesityskin aiheesta oli jo ehditty antaa.[5] Punaisten ei ollut tarkoitus itsenäistää torppareita vaan ottaa heidän peltonsa valtion omistukseen.[8]

Sosiaalidemokraattien maltillisen siiven Hannes Ryömä piti valtiorikosoikeuksia välttämättöminä, ja ne olivat laillisia.[8]

Tuhansia surmattuja

Kapinalliset - eli juridisesti valtiopetturit ja maanpetturit - surmasivat noin 6 500 suomalaista, joista noin 1 500 oli siviilejä. He myös aloittivat veriteot, ryöstelyn, pahoinpitelyt, kapinan ja sodan Venäjän rinnalla Suomen demokraattista hallitusta vastaan.

Punaisten hallitus piti vallassaan puolta Suomen väestöstä. Sen joukot murhasivat yli puolitoistatuhatta miestä ja naista, ja joukkomurhien takana olivat usein punakaartin korkeat tahot. Myös valkoiset sotavangit usein teloitettiin. Veriteot heikensivät kansan suhtautumista punaisiin. Sivistyneistön vasenkaan ääripää ei yleensä halunnut osallistua kapinaan.[6]

Antautumisten yhteydessä ammuttiin yli 8 000 kapinallista kyseenalaisissa kenttäoikeuksissa. Vankien vapauttamista hidastivat tutkintaruuhkat ja pelko uudesta kapinasta, jolla Suomea uhkasi punaisten Venäjälle paennut johto. Paha elintarvikepula iski maahan, ja vankileireillä menehtyi yli 12 000 punaista nälkään ja tauteihin.[6]

Sotilaiden värvääminen

Alun jälkeen hallitus alkoi soveltaa vuoden 1878 asevelvollisuuslakia, mutta yhä osa tuli armeijaan vapaaehtoisesti ja "punamieliset" oli tapana vapauttaa palveluksesta verukkein.[6] Koska valkoinen armeija ei ollut "luokka-armeija" vaan perustettiin "vapaussotaan", karkottamaan venäläiset, puolustamaan lakia ja kukistamaan kapina, siihen tuli paljon vapaaehtoisia työläisiäkin.[9]

Aluksi punakaarteihin velvoitettiin ammattiliittoihin järjestäytyneitä ja haluttomilta otettiin pois elintarvikeannokset. Myöhemmin muitakin työmiehiä pakotettiin mukaan ja lopulta porvareitakin, kun punaiset menettivät alueita.[9]

Sodan nimet

Punaisten nimityksiä olivat "vallankumous", "luokkasota", "kapina". Valkoiset käyttivät nimiä "vapaussota", "kapina", "punakapina". "Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918" https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota#Sodan_nimitykset

Viitteet

  1. ↑ 1,0 1,1 Veli-Pekka Leppänen: Uutuuskirja löytää yhtäläisyyksiä Suomen ja Espanjan sisällissodista - Oikeushistorioitsija Jukka Kekkosen analyysi Suomen ja Espanjan sisällissodista on painavaa luettavaa Helsingin Sanomat. 1.5.2016.
  2. ↑ http://www.hs.fi/mielipide/a1467776126563
  3. ↑ 3,0 3,1 Demarin tunnustus Helsingin Sanomat. 5.12.2010.
  4. ↑ Historioitsija: Sisällissota oli Sdp:ltä "helvetinmoinen virhe", Helsingin Sanomat 5.12.2010
  5. ↑ 5,0 5,1 5,2 5,3 Punaisen Suomen pitkä varjo Yle Uutiset. 8.4.2018.
  6. ↑ 6,0 6,1 6,2 6,3 6,4 6,5 6,6 6,7 6,8 Eino Jutikkala ja Kauko Pirinen: Suomen historia, s. 356-362. 6. painos. Werner-Söderström Bookwell Oy, 2002. ISBN 951-0-27217-5.
  7. ↑ 7,0 7,1 7,2 7,3 7,4 7,5 7,6 Akateemikko Eino Jutikkala: Maaliskuun vallankumouksesta 1917 toukokuun paraatiin 1918 (toimittaneet Juhana Aunesluoma ja Martti Häikiö) Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. 1995.
  8. ↑ 8,0 8,1 8,2 8,3 8,4 8,5 Seikko Eskola: Keisarivallasta tasavaltaan. Kanava, 22.12.2019, nro 4.
  9. ↑ 9,0 9,1 9,2 9,3 9,4 9,5 sotahistorian professori Ohto Manninen: Vapaussota – osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista (toimittaneet Juhana Aunesluoma ja Martti Häikiö) Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. 1995.
  10. ↑ 10,0 10,1 10,2 Huutava pula aseista johti kahakoihin sisällissodan alla tammikuussa 1918 – Punaiset odottivat vielä Leninin lupaamaa asejunaa, kun valkoiset järjestelivät jo joukkojaan Helsingin Sanomat. 27.1.2018.
  11. ↑ Nykyinen juhlapäivä ei ole oikea. Milloin puolustusvoimat perustettiin? Verkkouutiset. 8.10.2016.
  12. ↑ Lenin – häikäilemätön murhauttaja (1/2), VS 2.4.2006
  13. ↑ 13,0 13,1 "Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa", HS 25.4.10, arvio kirjasta Heikki Muilu: "Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa", Atena 2010
  14. ↑ Aarno Karimo, Kumpujen yöstä, Werner Söderstöm Osakeyhtiö, 1954. III osa, sivu 309.
  15. ↑ 15,0 15,1 15,2 15,3 15,4 15,5 15,6 15,7 Suomi80: Saksalaiset nousevat maihin, Tampere valkoisille 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  16. ↑ Tarina saksalaisesta Suomesta on hämmästyttävä kertomus liittolaismaan vapaaehtoisesta alistumisesta vasalliksi Helsingin Sanomat. 30.11.2016.
  17. ↑ 17,0 17,1 17,2 17,3 17,4 Suomi80: Vallankumous alkaa 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  18. ↑ 18,0 18,1 Suomi80: Suinulan verilöyly 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  19. ↑ 19,0 19,1 Loukatut, Veikko Lapileimu, Lapinleimu Oy, 1984, s. 136–141. ISBN 951-99558-3-6.
  20. ↑ Suomen sotasurmat 1914–1922
  21. ↑ Paavolainen 1966, s. 149–177; Ylikangas 1993, s. 33–40; Hoppu 2008, s. 56–61.
  22. ↑ Maiju Lassilasta tarvittaisiin kunnollisesti dokumentoitu elämäkerta Helsingin Sanomat. 4.1.2019.
  23. ↑ ”Hän kiihotti surmaamaan luokkaviholliset viimeiseen mieheen” Verkkouutiset. 04.01.2019.
  24. ↑ Aleksi Mainio: Näin Karjalan kannas puhdistettiin verisesti venäläisistä, kertoo erinomainen historia­teos Helsingin Sanomat. 27.11.2023.
  25. ↑ Professorien mielestä punaisten voitto olisi vienyt Suomelta itsenäisyyden Helsingin Sanomat. 18.10.2007.
  26. ↑ 26,0 26,1 Tutkijalle Pohjantähti on punainen, HS 17.10.2007
  27. ↑ "Sisällissota tiiviisti", professori Seppo Zetterberg, Suomen Kuvalehti 16/2010, s. 64
  28. ↑ 28,0 28,1 Suomi80: Suurlakko vauhdittaa lainsäädäntöä 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  29. ↑ Suomi80: Suurlakolle piste, yhteiskuntarauha alkaa rakoilla 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  30. ↑ 30,0 30,1 Sata vuotta sitten Suomi oli täysin sekaisin ja hukkasi viikon aikana kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta Helsingin Sanomat. 3.12.2017.
  31. ↑ 31,0 31,1 31,2 31,3 Suomi80: Kuka saa vallan? 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  32. ↑ Suomi80: Itsenäisyysjulistus 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  33. ↑ 33,0 33,1 Suomi80: Kärsimättömyyden viikko 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  34. ↑ Suomi80: "Ratkaisujen viikko" 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  35. ↑ Suomi80: Ulkovallatkin tunnustavat Suomen itsenäisyyden 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  36. ↑ 36,0 36,1 36,2 Suomi80: Itsenäisyyden tunnustuksia ja sodan valmisteluja 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  37. ↑ Suomi80: Mannerheim saa tehtävän 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  38. ↑ Suomi80: Punaisten ja valkoisten välinen kahakointi alkaa 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  39. ↑ 39,0 39,1 39,2 39,3 39,4 39,5 39,6 Suomi80: Selustoiden varmistelua 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  40. ↑ 40,0 40,1 Suomi80: Kahakoinneista taisteluihin 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  41. ↑ 41,0 41,1 Suomi80: Taistelut kiihtyvät 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  42. ↑ 42,0 42,1 42,2 42,3 Suomi80: Aloite siirtyy lännessä vähitellen valkoisille 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  43. ↑ Suomi80: Suurvaltapolitiikkaa valkoisessa ja punaisessa Suomessa 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  44. ↑ 44,0 44,1 44,2 44,3 Suomi80: Suurhyökkäys kohti Tamperetta jatkuu 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  45. ↑ 45,0 45,1 45,2 Suomi80: Punaiset hyökkäilevät 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  46. ↑ 46,0 46,1 46,2 Suomi80: Epäusko hiipii punaisten mieliin 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  47. ↑ 47,0 47,1 47,2 Suomi80: Tampere antautui 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  48. ↑ 48,0 48,1 48,2 48,3 48,4 Suomi80: Saksalaisten voitonparaati Helsingissä 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  49. ↑ 49,0 49,1 Suomi80: Kansanvaltuuskunta pakenee 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  50. ↑ 50,0 50,1 50,2 Suomi80: Valkoisten voitto varmistui lopullisesti 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  51. ↑ 51,0 51,1 51,2 Suomi80: Sodan lopputulos ratkeaa 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
  52. ↑ "Itsenäisyyden alku päivästä päivään", professori Seikko Eskola, referaatti Santeri Alkion päiväkirjoista (osat 1-3), Kanava 7/2013, sivut 29-30.
  53. ↑ Näkymä Tampereen kaduilla oli mielipuolinen keväällä 1918 – Kuvaparit näyttävät sisällissodan tapahtumia ja uhreja tutuissa maisemissa Helsingin Sanomat. 18.3.2018.
  54. ↑ Veli-Pekka Leppänen: Sisällissodan jälkeen naisille jaettiin kuolemantuomioita pelkästä ”housukaartiin” kuulumisesta – sukupuoliroolien uhmaaminen herätti vihaa Helsingin Sanomat. 4.5.2017.
  55. ↑ Naiset aseissa, Seppo Järvinen, Historia-lehti 6/2009, sivu 63.
  56. ↑ Punainen lyhty syttyi sata vuotta sitten Työväentalon torniin – Helsingin Kalliosta alkoi yksi Suomen historian surullisimmista tapahtumasarjoista Helsingin Sanomat. 27.1.2018.
Noudettu kohteesta ”https://liberalismi.net/w/index.php?title=Vapaussota&oldid=14599”