Juho Kusti Paasikivi

Liberalismiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956) oli vanhasuomalainen, myöhemmin kokoomuslainen poliitikko, suuriruhtinaskunnan senaattori, pääministeri 1918 ja 1944-1946 ja presidentti 1946-1956. Oikeustieteen tohtori (1901), pankkimies, valtionkonttorin pääjohtajaksi 1903, valtiopäivämieheksi 1904, valtionvarainministeriä vastaavaksi senaattoriksi 1908.

Hänet mielletään monin tavoin konservatiiviksi ja myöntyväisyysmieheksi, perustellustikin, mutta hänessä oli myös paljon varovaista liberalismia, etenkin talousliberalismia. Sodan jälkeenkin hän piti Suomen sääntelyä käsittämättömänä.

Vanhasuomalaisena Paasikivi kannatti riittäviä mutta minimaalisia myönnytyksiä Venäjälle ja myöhemmin Neuvostoliitolle. Toisaalta hän teki kaikkensa minimoidakseen myönnytysten tarpeen ja määrän, minkä vuoksi Neuvostoliitto suhtautui kulissien takana häneen karsaasti ja piti Kekkosen lepsumpaa linjaa paljon parempana.

Sisällysluettelo

Kekkosen linja ja Paasikiven linja

NKP:n johtohahmo Otto Ville Kuusinen selitti vuonna 1963 SKP:n johdolle NKP:n tukevan Kekkosta jopa SKP:n kustannuksella siksi, että Paasikiven linja oli "vain välttämättömyyden pakkoon perustuvia rauhanomaisia suhteita" mutta Kekkosen linja toi "arvokkaan lisän vallankumoukselliseen teoriaan, koska ensimmäisen kerran kapitalistisen maan talonpoikaispuolue yhteistoiminnassa sosialismin leirin kanssa oli kuljettanut kehitystä eteenpäin tavalla, johon muutoin olisi tarvittu voimakas työväenliike ja joukkoliikehtiminen". "Neuvostoliitto tekisi äärimmäiset johtopäätökset jokaisesta ratkaisusta, joka merkitsisi paluuta Kekkosen linjalta Paasikiven linjalle." Kuusinen ei siksi itsekään käyttänyt ystävien kesken PR-termiä Paasikiven–Kekkosen linja. [1]

Puhu pehmeästi ja liittoudu länteen

"Geografialle me emme voi mitään, ettekä te voi sille mitään", Stalin sanoi Paasikivelle syksyllä 1939. Paasikivi arveli, että myönnytyksillä silloin olisi ehkä voitu saada rauha ja silti olla kokematta Baltian maiden kohtaloa (liitosta Neuvostoliittoon).[2]

Paasikivi oli pessimisti ja halusi välttää jatkosodan. Siksi hän kannatti myönnytyksiä Neuvostoliitolle, kunhan ne rajoittuisivat vain välttämättömimpään, kunnes saataisiin aikaan sotilasliitto Ruotsin kanssa tai Saksan tuki.[2]

26.12.1940 päivätyssä kirjeessään Moskovasta Väinö Tannerille lähettiläs Paasikivi kirjoittaa: "Vanha neutraliteettipolitiikka ei ole valitettavasti ollenkaan riittänyt. Me noudatimme sitä tarkasti ja se päättyi sotaan. Tanska, Norja, Belgia ja Hollanti noudattivat sitä myös, mutta niiden on käynyt, kuten on käynyt. Samoin tekivät Baltian valtiot, Wiro, Latvia ja Liettua. Samoin Rumania ja Kreikka. Siis 10 valtakuntaa. Näin ollen on todettava, että se tie ei ole enää niin varma kuin ennen luultiin." Paasikivi silti katsoi, että Neuvostoliittoon tulee suhtautua väistelevästi, jopa joitain "nöyryytyksiä" hyväksyen, kunnes on varma tieto riittävästä ulkomaisesta avusta.[2]

Paasikiven mukaan oli virhe antaa Neuvostoliitolle aikaa ottaa kantaa hankkeeseen liitosta Ruotsin kanssa ultimaatumilla 6.12.1940. Neuvostoliiton lupaa ei pidä kysyä, vaan asiasta tulee saada ensin ehdoton sitoumus, että Ruotsi "seisoo rinnallamme koko sotavoimillaan. Nliitto on asetettava" jo tapahtuneen tosiasian eteen. Vasta tällöin Suomi voisi olla tiukka, mutta muuten pitää sovitella. Hän jatkoi pelkäävänsä, että maiden yhteinenkään voima ei riitä Neuvostoliittoa vastaan, vaan tarvittaisiin suurvaltaa. "Ja se ei voi olla muu kuin Saksa. Englanti ja USA eivät voi meitä jo maantietieteellisistä syistä auttaa, kuten äskeinen sotamme osoitti. ... Meillä on Saksassa erityisesti yksi hyvä ystävä, Göring."[2]

Sortokaudet

Paasikivi katsoi, että Mechelinin, nuorsuomalaisten ja muiden perustuslaillisten passiivinen vastarinta laista tiukasti kiinni pitäen ei lopettanut sortovuosia. Ensimmäisen sortokauden päätti Venäjän tappio Japanille ja siitä seurannut tsaarin heikko asema ja Venäjän vuoden 1905 vallankumous. Toisen sortokauden päätti Venäjän nöyryytys maailmansodassa ja sitä seurannut liberaali helmikuun vallankumous. Ne olivatkin ainakin osasyitä, mutta toisen näkökannan mukaan ilman vastarintaa ei näitä tilaisuuksia olisi saatu käytettyä hyväksi näin tehokkaasti.

Viitteet

  1. Ministeri Max Jakobson, "Väkivallan vuodet. 20. vuosisadan tilinpäätös II". Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X. Sivut 392 ja 479.
  2. 2,0 2,1 2,2 2,3 Väinö Tanner. "Kahden maailmansodan välissä : muistelmia 20- ja 30-luvuilta". Painovuosi, 1966. Painos, 4. Kustantaja, Tammi. Sivut 254-268

Aiheesta muualla

Henkilökohtaiset työkalut