Talouslaskun ongelma

Liberalismiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Talouslaskun ongelma (Economic Calculation Problem) on alun perin Ludwig von Misesin, Friedrich von Wieserin ja muiden itävaltalaisten taloustieteilijöiden 1800-luvun lopulla noussutta sosialismia vastaan kohdistama kritiikki, joka pyrki osoittamaan suunnitelmatalouden mahdottomaksi toteuttaa. Kritiikin mukaan yhteiskunnan tuntemia niukkoja voimavaroja ei voida osoittaa ylhäältä käsin minkään poliittisen tahon toimesta järkeviin käyttötarkoituksiin, vaan tähän tarvitaan puhtaan yksityistä omistusoikeutta. Omistusoikeuden kautta niukoille voimavaroille syntyvät hinnat, jotka ohjaavat sekä kuluttajien että yrittäjien käyttäytymistä hajautuneesti markkinoilla.

Jos leivästä alkaa olla pulaa, kuluttajat ovat valmiita maksamaan niistä enemmän. Toisaalta leivän hinnanousu johtaa useampia kuluttajia ostamaan korvausvaikutuksen takia esimerkiksi perunoita ruoaksi, ja toisaalta korkeammat leivän hinnat houkuttelevat lisää leipureita alalle. Hintajärjestelmän tarkoitus on siis toisaalta toimia kannustimena käyttämään voimavaroja eniten ihmisten arvostamiin tarkoituksiin, kun toisaalta sen tarkoitus on jo epistemologinen: välittää tietoa taloudellisen tuotannon paikallisista olosuhteista pitkienkin matkojen taakse. Hiilikaivoksen ehtyminen Kiinassa nostaa hiilen hintaa paikallisesti, joka nostaa läheisen ruuvitehtaan hintaa ja lopulta kuvastuu Eurooppalaiselle autovalmistajalle. Hintamekanismin idea on siis toimia kyberneettisena palautejärjestelmänä.

Poliittisella voimavarojen käytöstä päättäjällä ei puolestaan voi olla samankaltaista tietoa yksittäisten ihmisten haluista ja tarpeista. Siinä vaiheessa, kun lähikauppojen ruokavalikoima olisi saatu suunniteltua hieman ihmisten haluja paremmin vastaavaksi, olisi muoti luultavasti muuttunut jo ja valikoima taas uudistamisen tarpeessa. Tämä kuvastuu jatkuvasti poliittisessa resurssien allokoinnissa markkinaehtoisiin ratkaisuihin nähden: Neuvostoliitossa tuotanto takkuili jatkuvasti, kun suunnitteluvirasto oli unohtanut tilata nahkaa kenkätehtaalle tai tuputti tasaisesti samanlaisia vaatteita kauppojen hyllyille riippumatta siitä, mitä ihmiset halusivat. Yhä samainen ongelma näkyy nykyisinkin julkisen terveydenhuollon tavattomassa kyvyttömyydessä vastata kysynnän vaihteluihin tai kulttuuritukiaisten kohdentumisessa lähinnä edellisen sukupolven diggaamalle taiteelle uusien taidealojen kustannuksella.

Ongelma oli jäänyt uusklassisen taloustieteen syntymisen myötäkin pitkälti huomiotta valtavirran taloustieteissä sen paradigman takia. Etenkin kansantaloustieteissä hyödylliseksi osoittautunut rationalismioletus ikävällä tavalla sulkeistaa tiedon keräämisen ja käyttämisen merkityksen, jolloin sosialisti voi todeta, että päätökset taloudellisesta tuotannosta voidaan täten siirtää poliitikoille, jotka voivatkin täten saada markkinoita oikeudenmukaisemman tulonjaon aikaan. Valtavirran taloustieteisiin laskenta-argumenttia ja sen oletuksia on alettu integroimaan vasta institutionaalisen taloustieteen ja informaatiotaloustieteen kaltaisten eklektiivisempien alojen myötä.

Kolmas itävaltalainen taloustieteilijä, Friedrich von Hayek, vahvisti omalta osaltaan laskenta-argumenttia merkittävästi. Hänen epistemologiset näkemyksensä tiedon luonteesta ja ihmisten käyttäytymisestä painottavat esimerkiksi tiedon hiljaisuutta ja ihmisen erityisen kognitiivisen rakenteen osuutta tiedon koordinoimisen mahdollistavissa mekanismeissa. Hayekilaisittain voitaisiin esittää markkinatalous ylivoimaisesti parhaaksi tavaksi koordinoida ihmisten välistä toimintaa puhtaasti antrooppisen periaatteen myötä. Koska markkinataloudet ja hajautettu, alhaalta ylöspäin tapahtuva päätöksenteko ovat osoittaneet ylhäältä käsin saneltuun mikrojärjestykseen verrattuna paremmuutensa nimenomaisesti tiedon käytössä ja kannustinrakenteiden luomisessa ihmisille, voidaan kuvitella sillä olevan jo perustansa puhtaasti ihmisten kognitiivisissa kyvyissä.

Hayek laajensi laskenta-argumenttia sekä Tie orjuuteen -kirjassaan että esimerkiksi Competition as a discovery procedure -esseessään. Edellisessä hän huomautti, että jos poliittisille elimille annetaan valtaa jopa taloudellisen tuotannon suunnittelussa, vallankäytöllä on useimmiten tapana riistäytyä käsistä Neuvostoliiton ja natsi-Saksan tapaan.

Jälkimmäisessä hän puolestaan painotti, ettei mitään objektiivista tietoa järkevän taloudellisen tuotannon järjestämiseen edes ole olemassa. Sen lisäksi, että ihmisten tieto edes omista haluista ja tarpeistaan on niin hiljaista, etteivät he itsekään osaa kommunikoida sitä, halut syntyvät vasta nähtyjen mahdollisuuksien kautta. Esimerkiksi Suomessa lastentarhat rakennettiin aikaisemmin pitkälti suurina betonipalatseina, mutta palvelusetelien kautta tehtyjen yksityistämisen myötä syntyivät markkinat pienemmillekin perhepäivähoitajille, jotka taloudellisen kilpailun ja rahallisten motiivien kautta pyrkivät innovoimaan uusia tapoja järjestää tuotanto (ja käyttää niukat voimavarat tehokkaimmalla mahdollisella tavalla). Nykyisin perhepäivähoitoja järjestetään pitkälti esimerkiksi suurissa, muutoin päivisin käyttämättömissä omakotitaloissa, sekä päivähoitajat järjestävät yhteisiä askartelutuokioita suuremmilla joukoilla. Tällaisia taloudellisen toiminnan mahdollisuuksia ei ollut olemassa ennen kuin joku keksi ne. Poliittisesti hallinnoiduilla komentotalouksilla on harvoin yhtä paljon innovatiivisuutta kuin yrittäjillä—laaja yrittäjämäärä erilaisine taustoineen erilaisia ratkaisuja miettivine ihmisineen takaa suuremman määrän ideoita. Poliitikoilla ei puolestaan ole useimmiten itsellään taloudellisia kannustimia keksiä uusia tapoja säästää rahaa tai käyttää resursseja tehokkaammin—joidenkin teorioiden mukaan heidän intressinsä jopa ovat päinvastaiset. Myös Virginia Postrel on painottanut kirjassaan The future and its enemies samankaltaista yrityksen ja erehdyksen prosessia kaiken tiedon keksimisen ja yhteiskunnan kehityksen perustana; Postrel nimittää avoimeen markkinoiden kautta tapahtuvaan kehitykseen perustuvaa ideaa yhteiskunnasta dynamismiksi.

Talouslaskun periaatetta on 2000-luvulla laajennettu ja kehitetty yhä entisestään yhteiskuntatieteiden uusilla ja usein monitieteellisillä alueilla. Muunmuassa formaalimpien tieteiden suunnalta on nähtävissä Hayekin näkemyksiä muistuttavia malleja. Esimerkiksi systeemiteorian erään perusperiaatteen mukaisesti mikään kompleksisen järjestelmän osa ei voi tuntea koko järjestelmän sisältämää tietoa; muutoin se olisi itse koko järjestelmä.

Talouslaskennan ongelman ja siitä syntyvän keskussuunnittelun kritiikin osoitettua murskaavan voimansa komentotalouksia kohtaan liberaalit ovat alkaneet soveltaa samanlaista ajattelua luontevasti myös muille yhteiskuntasuunnittelun osa-alueille. Aivan samoilla perusteilla voidaan vaatia niin kaupunkien kaavoittamisen kuin vaikka ympäristörikkomuksia säätelevän säännöstön tapauksessa vähintään rankkaa subisidiariteettiperiaatteen mukaista vallan laskemista yhä lähemmäs ja lähemmäs yksittäisiä ihmisiä, tai johdonmukaisesti päätöksenteon hajauttamista täysin vapaille markkinoille.

Esimerkki

Leonard E. Readin kuuluisin essee "Minä, lyijykynä" kertoo, miten kukaan ei osaa tehdä lyijykyniä. Eri yritykset vain ottavat sisään eri välituotteita ja valmistavat niistä toisia tuotteita, kunnes lopulta eräs tehdas valmistaa niistä lyijykynän. [1]

Viitteet

  1. Minä, Lyijykynä, Leonard E. Read, The Freeman, 1958, suomentanut CIEL

Lisää luettavaa

Henkilökohtaiset työkalut