Urho Kekkonen

Liberalismiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Urho Kekkonen (3.9.1900 - 31.8.1986) oli Maalaisliiton eli Keskustapuolueen eli Keskustan kansanedustaja, pääministeri ja lopulta Suomen tasavallan presidentti 1956-81.

Professori Timo Vihavaisen mukaan erityisen pahaa oli se, että "itsenäisen valtionpäämies alentui käyttämään ulkomaista apua omissa poliittisissa juonitteluissaan", ei se, että hän hoiti suhteet Neuvostoliittoon sen salaisen palvelun kautta.[1][2]

Kekkonen oli härski, pikkusieluinen ja epädemokraattinen sekä kova peluri, mutta eräiden arvioiden mukaan pelurintaitojen käytöstä Neuvostoliittoa vastaan oli Suomelle paljon hyötyäkin. Kekkonen piti tahallaan (Neuvostoliiton pelossa vai Keskustan auttamiseksi?) Kokoomuksen oppositiossa 1966-1981 ja SMP:n koko ajan, vaikka Kokoomus nöyrtyi ja sen johto mm. tuki poikkeuslakia.

Kekkosta pidetään osavastuullisena suomettumisesta. Hän käytti Neuvostoliittoa tai sillä uhkailua apuna mm. vastaehdokkaansa voittamisessa 1962 ("noottikriisi") sekä muiden vastustajiensa halventamisessa ja lahjusrahan hankkimisessa puolueelleen. Vuosiksi 1974-78 hän (mm. Martti Häikiön mukaan) säädätytti itsensä lailla presidentiksi ilman vaaleja, minkä poikkeuslain vastustajat (eli demokratian kannattajat) julistettiin poliittiseen pannaan, "fasisteiksi" ym.

Hän oli Sylvi Kekkosen kanssa naimisissa 1926-74 mutta hänellä oli useita muitakin naisia, joista toimittajat vaikenivat "vaikka kaikki tiesivät". Viimeisinä presidenttivuosina salattiin, että Kekkonen oli jo dementti.

Kekkosen valtakaudella puoluesihteeri Arvo Korsimon linjana oli viedä Maalaisliitto "niin vasemmalle, että hirvittää".

Kekkos-tutkijat

Äärikeskustalainen konservatiivi Juhani Suomi on Kekkos-myönteisyytensä vuoksi saanut käyttää vapaasti Kekkosen arkistoa ja siten noussut Kekkos-gurun asemaan erittäin asenteellisista lausunnoistaan huolimatta.

"Kriittisempää katsantoa edustavat Lasse Lehtinen, Jukka Tarkka ja etenkin Hannu Rautkallio, joka tulee lähelle Tuure Junnilan näkemystä siitä, että Kekkonen käytti liiaksi valtaoikeuksiaan ja jopa vaaransi idänpolitiikallaan kansallista etua. Suurimman kritiikin kohteeksi joutuu kuitenkin Ahti Karjalainen, joka heidän mielestään meni Urho Kekkostakin pidemmälle pyrkiessään 1970-luvulla tämän seuraajaksi." [Wp]

Kekkonen pakotti idänkaupan yhtiöt maksamaan Keskustapuolueelle

HS:n entinen politiikan toimituksen esimies Aarno Laitinen kertoo, miten Kekkonen ja Keskustapuolue pakottivat kauppoja Neuvostoliiton kanssa halunneet yhtiöt maksamaan lahjuksia Keskustapuolueelle:

"Esimerkiksi idänkaupan yhtiöt joutuivat maksamaan kymmenien miljoonien suojelurahat maalaisliitto/Kepun ja Urho Kekkosen hallitsemille säätiöille. Ilman lahjuksia ei tullut idänkauppoja.

Kun jotkut idänkaupan yhtiöt eivät suostuneet maksamaan kymmenyksiä Kekkoselle, ne joutuivat vaikeuksiin. Kekkonen lähetteli hävyttömiä myllykirjeitä Wärtsilän ja Rauma-Repolan pääjohtajille, jotka pärjäsivät omilla suhteillaan idänkaupassa.

Wärtsilän pääjohtaja Wilhelm Wahlforss antoi lopulta periksi Kekkoselle ja suostui lahjusten maksamiseen moskovalaisessa hotellissa vietetyn kostean yön jälkeen. Antautumisensa Wahlforss vahvisti kirjeellään, jonka kanssa Kepun taloudenhoitaja ilmestyi joka vuosi Wärtsilän pääkonttoriin.

Rauma-Repolan pääjohtaja Paavo Honkajuuri oli taas Kekkosen harmiksi luonut omat suhteensa Leonid Brezhneviin silloin, kun tämä ei ollut vielä merkittävä hahmo. Honkajuuri sai idänkaupan osuutensa ilman Kekkosen apuakin. Kekkonen yritti leimata myllykirjeessään Honkajuuren ulkopoliittisesti epäluotettavaksi, mutta sekään ei tehonnut."[3]

Viitteet

  1. Professori Timo Vihavainen: Koko Urho Kekkosen toiminta uudelleenarviointiin Verkkouutiset. 13.08.2017.
  2. Timo Vihavainen: Salat tulevat julki. Kanava, 22.1.2017, nro 5, s. 72-73.
  3. Rosvot ja näpistelijät, IL 17.10.2009
Henkilökohtaiset työkalut