Minimivaltio
Minarkismi tarkoittaa minimivaltion (poliisi, oikeuslaitos, puolustusvoimat) kannattamista: valtio saa vain suojella, että ihmisten kehoon ja muuhun omaisuuteen ei kajota luvatta (nonaggressioperiaate) ja periä sen verran veroja, kuin tämä välttämättä vaatii.
Minarkismi on libertarismin kahdesta pääsuuntauksesta perinteisempi ja yleisempi (äärimmäisempi on anarkokapitalismi). Sen kannattajat katsovat, että paras tapa taata yksilönvapaus on muodostaa ns. minimivaltio—minarkia—jonka ainoana tehtävänä on pitää huolta siitä että yksilönvapaus toteutuu. Minarkia ei ole uusi ajatus: klassisen liberalismin yövartijavaltio tarkoittaa täsmälleen samaa asiaa. Vanhempi nimitys periytyy saksalaiselta sosialistilta Ferdinand Lassallelta, joka parjasi sillä liberaalien valtiovihamielisyyttä. Nimitys kääntyi kuitenkin pian tarkoitustaan vastaan—yövartijan tai liikennepoliisin tavoin toimiva minimivaltio todella pitää järjestyksen yllä ja asiat liikkeessä paljon paremmin kuin kaikkivoipa preussilainen isänmaa.
Minarkia on valtio, jolla ei ole oikeutta itsenäiseen poliittiseen vaikuttamiseen tai määräilyyn, ja joka luo vain minimaaliset reunaehdot toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Toisin kuin nykyvaltio se ei ole mielivaltainen poliittinen taistelukenttä jolla kaikki saavat toteuttaa "hyviä päämääriään", vaan sen tehtävä on rajattu yksinomaan vapauden ja oikeusvaltion periaatteiden toteuttamiseen.
Tavallisesti katsotaan, että minimivaltio sisältää poliisitoimen, tuomioistuinlaitoksen, maanpuolustuksen ja kenties muutamia näiden tarvitsemia tukitoimia kuten verottajan ja ehkä vankeinhoitolaitoksen. Se saattaa sisältää myös jonkinlaisen rajatun demokraattisen järjestelmän jonka kautta valtiokoneistolle luovutettua valtaa voidaan hallita ja perustuslakia muuttaa, mutta tämänkin toiminnalle asetettaisiin huomattavasti tiukemmat reunaehdot kuin nykyään.
Minarkia on valtio siinä missä muutkin, eli määritelmällisesti alueellinen väkivaltamonopoli. Minarkistit katsovat, että tässä yksittäisessä asiassa monopoli johtaa varmempaan, vakaampaan ja halvempaan takeeseen oikeuksien toteutumisesta kuin anarkokapitalismi, vaikka perusoikeuksien luonteesta ollaankin libertarismin sisällä samaa mieltä. Kilpailu johtaa monessa asiassa hyvään, mutta minarkistit katsovat, että kilpailumekanismin toimiminen vaatii ensin väkivalloin taatun, legitiimit perusoikeudet tuottavan oikeusvaltion. Niitä ei voida tarjota markkinoilla, vaan vain perinteinen valtioinstituutio riittää takaamaan ne.
Valtion väkivaltaisuus on tietenkin eettinen ongelma. Tavallisesti katsotaankin, että minarkiassa kansalaisten hyväksyntä (yhteiskuntasopimus) on koodattu perustuslakiin, jonka tulee määritellä täsmällisesti valtion toimiala ja tehdä selväksi ettei minarkialla ole oikeutta itsenäiseen harkintavaltaan. Minarkistit katsovat, että väkivaltamonopolin pakkojäsenyys on tässä pienempi paha kuin täysi oikeudellinen kaaos, ja että vapauden rajoitus on niin pieni että yhteiskuntasopimusajattelu on juuri ja juuri oikeutettavissa. Ajatus vastaa sitä tasavaltalaista raamia joka aikanaan tuotti Yhdysvaltain perustuslain, vaikka nykylibertaarit vaatisivat ikävien kokemuksien valossa paljon tiukempia reunaehtoja.
Minimivaltion eettinen oikeutus lähtee siis yksilön oikeuksista ja välttämättömyydestä, ja on hyvin tiukasti rajattu. Yksi leimallinen libertaarin teorian piirre onkin se, että perustuslakia rikkovaa valtiota ja sen virkamiehiä vastaan saa puolustautua väkivalloin—jos valtio ylittää mandaattinsa, se menettää oikeutuksensa.
Minarkian ajatusta ei pitäisi käsittää täysin kirjaimellisesti. Käsite kuvaa paremminkin julkista valtaa kokonaisuutena, ja kun puhumme minarkiasta, puhumme siitä mitä julkiseen toimivaltaan kuuluu. Emme tarkoita, että vallan kahvassa pitäisi välttämättä olla juuri tietynnäköinen valtioinstituutio. Ne rajoitukset joita libertaarit asettavat minarkian toiminnalle koskevat yhtäläisesti kaikkia laillista rangaistusvaltaa käyttäviä yhteiskunnallisia instituutioita ja niiden palvelijoita.
Minarkisteja ja melkein minarkisteja
Muutamia merkittäviä minimivaltion tai hyvin paljon sen kaltaisen valtiomuodon kannattajia ovat olleet mm. useimmat klassiset liberaalit ja monet nykyiset, esim. John Locke, Anders Chydenius, Wilhelm von Humboldt, Robert Nozick, Milton Friedman, Friedrich von Hayek, Ayn Rand, Ludwig von Mises ja Henry David Thoreau (oliko Thoreau kovin lähellä?).
Nozick, Friedman, Rand ja ilmeisesti myös von Mises olivat minarkisteja, von Humboldt ainakin lähellä.
Chydenius saattoi olla minarkisti, mutta 1700-luvun Ruotsissa (Suomessa) joutui sanojaan sen verran varomaan, että tästä ei ole selvyyttä - hän ainakin kannatti vapaata markkinataloutta ja vastusti johdonmukaisesti sääntelyä, usein puhui mahdollisimman vähäisen hallitsemisen puolesta ja halusi ainakin Lappiin minimivaltion, jossa valtiota olisi vain yhden tuomarin verran.
Locke, David Hume, Voltaire, Immanuel Kant ym. puhuivat yleisesti sääntelyä vastaan ja vapaan talouden ja muunkin yksilönvapauden puolesta, mutta tämän kirjoittajalla ei ole tarkkaa tietoa, vaikka esim. Kant kirjoitti, vapaan markkinatalouden tuottamia tuloeroja ei saa tasata.
Adam Smith, Jeremy Bentham, John Stuart Mill ym. kannattivat vapaata markkinataloutta ja muuta yksilönvapautta pääsääntöisesti, mutta he saattoivat tehdä joitain poikkeuksia kuten köyhäinhoidon (Smith myös hyväksyi Englannissa vallinneen korkokaton kunnes Bentham osoitti sen luovan tehottomuutta).
Ranskan ihmisoikeusjulistus
Ranskan ihmisoikeusjulistuksen 13. kohdan voi tulkita tasaverolla pyörivän minimivaltion vaatimukseksi:
"Järjestysvallan ylläpitämistä ja hallinnon kuluja varten on yleinen verotus välttämätön. Se täytyy jakaa tasavertaisesti kaikkien kansalaisten kesken suhteessa heidän varoihinsa."
