Vastavalistus
Vastavalistus ("Counter-Enlightenment") tarkoittaa 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa muodostunutta vastareaktiota valistusaikaan.
Termin loi liberaali filosofi Isaiah Berlin, jota pidettiin eräänä 1900-luvun johtavista ajattelijoista. Valistusaika korosti järkeä, tiedettä, empiiristä tutkimusta, tasa-arvoa, vapautta ja liberalismia, vastavalistus antirationalismia, relativismia ja vitalismia - Berlin assosioi sen saksalaiseen romantiikkaan.
Jean-Jacques Rousseau
Arthur M. Melzerin mukaan Rousseau teki ensimmäiset merkittävät hyökkäykset valistusta vastaan, uskonnollisin motiivein[1].
Tohtori Graeme Garrard on samoilla linjoilla kirjoissaan "Rousseau's Counter-Enlightenment" (2003) ja "Counter-Enlightenments" (2006). Hänen mukaansa Ranskan vallankumous on hämärtänyt Rousseaun ja valistusfilosofien eroa. Valistusfilosofit asettivat järjen ja kirjoitetun lain etusijalle ja kyseenalaistivat uskomukset, kun taas Rousseau vetosi vaistoihin ja "hyveen" mielivaltaan. [2]
Useimmat kirjoittajat ovatkin pitäneet Rousseauta vastavalistuksen liikkeellepanevana voimana[3], mutta Berlin esittelee vähemmän tunnettujen Giambattista Vicon ja Johann Gottfried Herderin valistusvastaisia näkemyksiä sekä sanoo lopulta vastavalistuksen lähteneen kunnolla liikkeelle vasta saksalaisten halusta hyökätä valistusajan universalismia ja ranskalaista kulttuuria vastaan romantiikan keinoin. Rousseauta Berlin piti pikemminkin harhautuneena valistusfilosofina.
Ranskan vallankumous
Kuningasvaltaa suosineet konservatiivit syyttivät valistusta siitä, että sen ajatusten ansiosta Ranskan suuressa vallankumouksessa kaadettiin kuningasvalta, mikä vallankumouksen valistushenkisen liberaalin alkuvaiheen (1789-92) jälkeen johti terrorikauteen (1793-4), kun äärivasemmistolainen Vuoripuolue (Danton, Robespierre, Saint-Just) tuli valtaan vuosina 1792-3. Vaikka terrorikautta johtanut Robespierre ja Saint-Just olivat nimenomaan Rousseaun seuraajia ja oikeuttivat totalitarisminsa Rousseau-henkisillä ajatuksilla, konservatiivien mielestä ilman valistusta ja vallankumousta myös heidän valtaantuloltaan olisi vältytty.
Tämän konservatiivisen kritiikin vaikutus levisi laajalle, ja moni yhdisti valistuksen ja terrorikauden toisiinsa. Esimerkiksi Joseph de Maistren mukaan vallankumous oli Jumalan rangaistus valistuksen synneistä[4]. Tosin useimmat valistusfilosofit olivat tieteellisen maailmankuvan omaavia deistejä eivätkä ateisteja, vaikka kritisoivatkin voimakkaasti uskontoa ja papistoa, mutta romantikot kammoksuivat tätäkin uskontovastaisuutta.
Postmodernismi
Garrardin mukaan vastavalistus ei kuitenkaan ollut yhtenäinen aate vaan rykelmä hyökkäyksiä valistusaikaa vastaan, johon hän laskee myös marxilaisuuteen pohjautuvan "kriittisen teorian", feminismin marxilaisimmat haarat ja postmodernismin. Garrardin mukaan valistuksen eri vastustajat vasemmalta äärioikealle kuvaavat valistuksen keskenään ristiriitaisin tavoin.
Richard Wolin (The Seduction of Unreason, 2004) katsoo postmodernismin universalisminvastaisuuden periytyvän vastavalistukselta.
Viitteet
- ↑ Arthur M. Melzer, The American Political Science Review, Vol. 90, No. 2, 1996
- ↑ Graeme Garrard: Rousseau's+Counter-Enlightenment:+A+Republican+Critique+of+the+Philosophes&source=bl&ots=NVyKqwMYf_&sig=KRmnLFks2PDDCPXqzN7Aa1hcC5E&hl=fi&ei=Jd0hTOW3E82XOOW8lV8&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=2&ved=0CBsQ6AEwAQ#v=onepage&q&f=false Rousseau's Counter-Enlightenment: A Republican Critique of the Philosophes, SUNY Series in Social and Political Thought, 2003
- ↑ ISAIAH BERLINS ENLIGHTENMENT AND COUNTER-ENLIGHTENMENT, Robert Wokler, s. 2
- ↑ Joseph de Maistre: "Considerations on France", (1797)
