2008 pankkikriisi

Liberalismiwiki

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tapaustutkimukset

Yhdysvalloissa alettiin 2000-luvun alkupuolella myöntää korkeariskisiä kiinnelainoja (engl. subprime mortgage), joiden lainanantokriteerit olivat selkeästi löysempiä kuin aikaisempien asuntolainojen. Vuosien 2007 ja 2008 aikana useat heikkotuloisista lainanottajista alkoivat laiminlyömään maksujaan, ja suurimmat kuluttajapankit sekä johdannaisia (engl. derivatives) omistaneet sijoituspankit sekä vakuutusyhtiöt joutuivat äkilliseen likviditeettikriisiin.

Kriisistä on syytetty sekä valtiollista sääntelyä että kapitalismia. Tämä artikkeli pyrkii selvittämään, mitkä todelliset juurisyyt kriisiin olivat.

Sisällysluettelo

Tiivistelmää

Kriisin keskeisiä syitä olivat

  • Yhdysvaltain ja Euroopan valtionpankkien keinotekoisen alhainen korkopolitiikka, joka johti ylenmääräiseen rahan tarjontaan ja mm. asuntojen hintakuplaan. Fed laski koron 6,5 %:sta 1 %:iin 2001 - 2003, ja asuntohinnat pomppasivat.
  • Kiinan valtion valuuttapolitiikka, joka piti yuanin kurssin keinotekoisen alhaalla ja johti ylenmääräiseen rahan tarjontaan mm. USA:ssa sekä asuntojen hintakuplaan
  • USA:n valtion ohjailemien Fannie Mae ja Freddie Mac -luottolaitosten aggressiivinen asuntolainojen lisääminen, selvästi muita rahoituslaitoksia nopeammin, etenkin huonosti maksukykyisille. Lisäksi näiden kahden kaatuminen syyskuussa 2008 syvensi "pankkikriisin viikossa täydelliseksi katastrofiksi"[1].
  • USA:n valtion harjoittama painostus, esimerkiksi Bushin hallinto vaati Fannie Maeta ja Freddie Macia antamaan 52 % asuntolainoistaan vähätuloisille, 28 % erittäin vähätuloisille ja jo Clintonin hallinto oli asettanut samansuuntaisia vaatimuksia.[2]
  • "Vuodesta 1995 hallitus uhkaili pankkeja ym. sääntelyillä ja haasteilla, elleivät nämä antaisi lisää lainoja köyhille seuduille, ja Fannie Mae käytti valtiontakuitaan vastaavaan paisutteluun ja sub-prime-markkinoille laajenemiseen. Haluammeko antaa lisää valtaa näille sääntelijöille?" kysyi Johan Norberg[3]
  • Näiden lähes luottokelvottomille annettuja suuria asuntolainojen riskejä piti tietysti hajauttaa (vrt. "subprime"), minkä aloitti mainittu Freddie Mac, Bear Stearnsin kautta, 1997, ja Fannie Mae tuli pian mukaan.[2]

Nobelistien kommentteja

Nobelisti Gary Becker totesi finanssikriisin syiksi valtion rahapolitiikan ja asuntopolitiikan.

Vasemmistolainen Paul Krugman sanoi vielä heinäkuussa 2008, että Fannien ja Freddien suhteen voi olla rauhallinen, koska niillä ei ole senttiäkään subprime-lainoissa. Jokunen kuukausi myöhemmin nämä rahoituslaitokset kaatuivat subprime-lainoihin. Vasemmistolainen Joseph Stiglitz syyllistyi samantapaiseen Fannien ja Freddien riskien vähättelyyn.

Tärkeimmät syyt

Nykyinen pankkijärjestelmä Yhdysvalloissa juontaa rakenteeltaan itsensä pitkälle jo 30-luvun suureen lamaan ja sen jälkeiseen New Dealiin. Esimerkiksi kaikki viisi isoa investointipankkia (Lehman Brothers, Bear Stearns, Merrill Lynch, Goldman Sachs, Morgan Stanley) luotiin silloin erottamalla sääntelyllä investointipankit kuluttajapankeista, eli pankkeja kiellettiin ottamasta kuluttajien talletuksia tileilleen, mikä olisi tuonut pankeille vakavaraisuutta ja kaivattua likviditeettiä.

George W. Bushin kaudella republikaanit päättivät USA:ssa siirtyä suomalaisen kaltaiseen omistusyhteiskuntaan (engl. ownership society), jossa jokainen omistaisi oman asuntonsa. Kuluttajapankkeja painostettiin lainaamaan täysin luottokelvottomille ihmisille asuntolainoja. Käytännössä tämä tehtiin "syrjinnänvastaisella" lainsäädännöllä (kts. CRA-laki): merkittävä osa kielteisen lainapäätöksen saaneista oli etnisiin vähemmistöihin kuuluvia, ja pankkeja uhkailtiin syrjintäsakoilla, elleivät he lainaisi maksukyvystä tai käsirahan määrästä riippumatta myös heille rahaa.

Samalla Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilla määräävässä markkina-asemassa olevat julkisesti hallinnoidut asuntolainayhtiöt Freddie Mac ja Fannie Mae luopuivat kovemmista riskienhallintasäädöksistään ja alkoivat niinikään ostamaan pankeilta luottokelvottomia asuntolainoja. Tieto siitä, että pankit saavat myytyä asuntolainapaperit hyvällä hinnalla julkisille asuntolainayhtiöille kannusti holtittomaan luotonantoon. Sääntelyn ja pankkisosialismin takia sijoittajat tekivät siis tieten tahtoen surkeita sijoituksia, joita eivät vapaassa markkinataloudessa olisi tehneet – ensin rikastuen roskalainakeinottelulla ja sen jälkeen julkisilla bailout-tuilla (joita on ilmiselvästi luvassa vielä lisääkin köyhille roskalainansa menettäneille investointipankkiireille). Tilannetta pahensi myös, etteivät tavalliset kassavarantovelvoitteet koskeneet julkisesti taattuja Freddie Macia ja Fannie Maeta, ja ne saattoivat siksi sekä myöntää subprime-lainoja että ostaa niistä tehtyjä derivatiiveja pitämättä kassassa pankkikriisin varalta juurikaan rahaa, näin pahentaen dramaattisesti markkinatilannetta.

Sääntely muodostui ongelmaksi myös, koska USA:n demokraattipuolue ei ymmärtänyt korkeariskisten asuntoluottojen markkinoita säädellessään niitä. Esimerkiksi kehitysmaissa on käytetty menestyksekkäästi korkeariskisiä kuluttajaluottoja. Tärkeätä ei usein ole lainanottajan maksukyky: mikäli heikosti toimeentulevalla henkilöllä on iso siivu omaa asuntoa, autoa tai yrityksen pääomaa jo maksettu, ajaa tiukentunut rahatilanne henkilön usein esim. lisätöihin tai tinkimään muista elinkustannuksistaan. Fannie Maen ja Freddie Macin idea olikin höllätä käsirahavaatimuksia. Kun köyhällä yksinhuoltajalla sitten oli 95 000 € lainaa jäljellä ja asunnon arvo oli laskenut 100 000 € aina 80 000 € asti, oli lainanottajalla siis -15 000 € pääomaa. Jopa hyvätuloisten kannattaa tietysti tällaisessa tilanteessa jättää laina maksamatta ja leikkiä maksukyvytöntä; jos voi tällaisella tempulla säästää 15 000 €, merkintä maksuhäiriörekisteriin tuntuu aika pieneltä. Toisin kuin usein luullaan, esim. USA:ssa merkittävä osa (n. 40-60%) roskalainojen ottajista ja myöhemmin maksamatta jättäneistä olisi saanut tavallista normaaliriskistäkin asuntolainaa, joten täysin luottokelvottomista ihmisistä ei ollut kyse - sääntelyllä luotu mekanismi vain oli täysin perverssi.

Järkevimmät sääntelyviranomaiset tajusivat vihdoin tikittävän aikapommin, mutteivät vallallaolevan populismin takia voineet palauttaa tiukempia asuntolainaehtoja kuluttajaluototukseen. Niinpä he päättivät paikata pieleen menneitä valtion interventioita ennalta-arvattavasti lisäinterventioilla, ja lähtivät säätelemään roskalainojen jälkimarkkinoita. Aikaisemmin jälkimarkkinat ovat olleet suhteellisen yksinkertaisia, mutta yleisimpien vaihdantaan perustuvien (engl. exchange-traded derivatives) johdannaisten sääntely ajoi roskalainojen jälkimarkkinat välimiehettömiin ja sääntelemättömiin kahdenvälisiin johdannaistuotteisiin (engl. over the counter derivatives)[1]. Tällaisissa tapauksissa kauppaa käydään suoraan ostajan ja myyjän välillä eikä esim. pörssin kautta, jolloin esim. vastapuolen maksukyvyttömyydestä aiheutuva luottoriski tulee suoraan myyjän kontolle. Jotta sääntelyltä olisi vältetty, myyjät paketoivat johdannaiset vielä monivaiheisiin ja eri maturiteettitasoja sisältäviin tuotteisiin, joiden riskeistä ei lopulta kukaan ottanut selvää.

Korkeariskiset roskalainathan eivät itsessään ole vapailla markkinoilla ongelma. Jotkut tykkäävät pelata lottoa ja jotkut ostaa roskalainoja. Vasta kun sääntelyllä roskalainat oli pakattu priimaluottoluokituksia saaviksi näteiksi paketeiksi, joiden todellisesta laadusta ja riskistä kellään ei ollut enää hajua, alkoivat lainojen jälkimarkkinat muistuttaa käytettyjen autojen kauppaa Moskovassa. Jälleen sääntelyn tulosta. Voitaisiin todeta myös, että ns. sian säkissä ostaneet sijoittajat ovat syyllisiä, mutta toisaalta heidän näkökulmastaan heidän ostamansa johdannaiset eivät olleet pahimpia roskalainoja vaan sääntelyllä luodun pankeista, välittäjistä ja luottoluokituslaitoksista kertyneen järjestelmän takaamia priimasijoituksia; sijoittajilla ei ole mitään mahdollisuutta arvioida lopullista fundamentaalista riskiä moneen kertaan pakatuista johdannaisista, siinä he luottavat järjestelmään, joka oli todellakin tässä tapauksessa USA:n demokraattipuolueen luomus (vaikkei ehkä tahallinen).

Jottei kriisi olisi vain jäänyt pieneksi lamaksi, päättivät viranomaiset vielä kruunata koko sotkun muuttamalla yritysten kirjanpitosäädöksiä nk. fair value accounting -järjestelmään. Kaikin puolin järjestelmä toi monia parannuksia yritysten kirjanpitoon, mutta samalla se toi myös uuden tavan laskea yritysten riskikorjattua pääomaa taseessa. Aikaisemmin asuntolainoja on voinut arvottaa niiden historiallisen arvon perusteella: jos pankki on myöntänyt 100 000 € lainan ja todennäköisyys ettei lainanottaja maksa on 10%, pankki merkkaisi taseeseensa 90 000 € saatavia. Uusien mark-to-market säädösten mukaan lainoja ei kuitenkaan saanut arvottaa historiallisella arvolla vaan markkina-arvolla, jonka lainasta saisi myymällä sen eteenpäin. Kun kupla vihdoin puhkesi eikä valtio pelastanutkaan kaikkia roskalainoihin sijoittaneita, alkoi sääntelijöiden mukaantuomilla veroeuroilla pelaaminen lakata ja sijoittajat myivät roskalainajohdannaisiaan joukolla. Niiden arvo romahti välittömästi – perustellusti voidaan jopa sanoa, että tällä hetkellä roskalainapaketit ovat merkittävästi alihinnoiteltuja, eli niiden todellinen riskikorjattu tuotto ei näy niiden hinnoista tällä hetkellä. Joka tapauksessa pankkien oli pakko kirjata roskalainapaketit arvottomina taseeseensa. Pankkien kassasta siis "katosi" valtavia summia rahaa, vaikkei tuo omaisuus tietenkään mihinkään hävinnyt, koska pankkien piti vain ilmoittaa virallisessa taseessaan sääntelyn takia niin.

Mitään suurempaa ongelmaa globaalille kapitalismille tässä vaiheessa ei olisi ollut, koska vapailla markkinoilla johdannaisten arvo olisi palautunut, luottoluokituslaitokset olisivat tehneet olennaiset riskikorjaukset roskalainoja omistavien pankkien luottoluokituksiin ja kriisi olisi tyrehtynyt itsekseen ennen kuin olisi alkanutkaan.

Ikävä kyllä sääntelyllä päätetään myös se, kuinka paljon rahaa pankin kassassa pitää olla jotta sitä pidetään vakavaraisena. Tärkein sääntelyn lähde ovat Basel II -säädökset, joilla lasketaan onko pankki riittävän omavarainen. Kun ensin kirjanpitosääntelyllä oli tuhottu pankkien tase (niiden kassa näytti tyhjältä vaikkei ollut), samalla Basel II -säädökset luokittelivat vielä äskettäin terveet pankit tyhjätaskuiksi. Jotta ironia olisi täydellistä, Basel II -säädökset ja -laskukaavat ovat vieläpä myötäsyklisiä. Matalien ohjauskorkojen ja kuplien aikana ne eivät vaadi pankeilta kassasta lähes yhtään rahaa (mikä kannustaa niitä holtittomaan lainanantoon, kuten kävi), kun taas nykyisen kaltaisen likviditeettikriisin keskellä ne vetävätkin kukkaronnyörit kiinni ja vaativat yhtäkkiä, että pankin taseesta löytyisi suunnattomia summia hyödyttömänä makaavaa rahaa.

Kun Basel II -säädökset nyt luokittelivat suurimman osan pankeista maksukyvyttömiksi, katosi markkinoiden luottamus pankkeihin (ristiinvakuutusten ym. seurauksena lähes kaikkien pankkien taseesta ainakin osa oli kytköksissä subprime-lainojen markkinoihin). Koska kaikki luottoriskien arviointiin liittyvä toiminta oli keskitetty julkisesti säädeltyyn pankkijärjestelmään eikä kellään ollut enää varaa rakentaa julkisen järjestelmän oheen yksityistä varjojärjestelmää riskikorjatun pääoman arviointiin (eikä tällaistä järjestelmää voida lainsäädännön takia käyttää useinkaan luottoriskin arviointiin), ainoa järkevä mittari luottokumppanin arviointiin oli julkinen kriteeristö, joka tässä vaiheessa luokitteli pankit tyhjätaskuiksi.

Rahan liike tukkumarkkinoilla pysähtyi, koska kaikki välittävät osapuolet (kuluttaja- ja investointipankit, vakuutusyhtiöt) oli luokiteltu luottokelvottomiksi. Tällä hetkellä kriisi ei vielä näy suomalaispankeissa kovin pahasti, mutta sekä kuluttajalainojen että yritysrahoituksen saatavuus on heikentynyt merkittävästi. Rahoitusmarkkinat ovat eräällä tavalla kapitalismin verisuonisto, jolla pääomaa allokoidaan jatkuvasti uudelleen hyödyllisempiin käyttötarkoituksiin; kun sydän pysähtyy, alkaa muukin keho pikku hiljaa kärsiä. Julkinen interventio vastasi tässä tapauksessa potilaan asettamista muutamaksi vuodeksi pekonidieetille ja sitten ihmettelyä, kun sydän- ja verisuonitaudit alkavat nostaa päätään. Luonnollisesti lääkärin ohjeita ei tässä moitittu, vaan potilasta, mikä on lievästi sanottuna nurinkurista.

Yhteenveto

Koko sotkusta on melko vaikea sanoa, mitkä tapahtumat ovat syytä ja mitkä seurausta, mutta mikäli läpinäkymättömiin roskalainajohdannaisiin rahansa sijoittaneita pankkeja ei lasketa, kaikki kriisin tapahtumat ovat valtion syytä.

Johtajien bonukset

Koska valtio maksoi tukea eräille kriisipankeille, poliitikot rajoittivat mm. USA:ssa näiden oikeutta maksaa johtajilleen bonuksia. Syynä tähän oli viha pankkiirien korkeita palkkoja kohtaan. [4]

Tämän painostuksen vuoksi Citigroup luopui tarpeettomasti erittäin kannattavasta tytäryhtiöstään. Siinä työskennellyt Andrew Hall oli näet tienannut 98 miljoonan dollarin bonuksen vuonna 2008, tosin "kannattavalla ja laillisella liiketoiminnalla" (bonus voitiin maksaa vasta tytäryhtiön myynnin jälkeen). Tämä luopuminen oli "tyhmä ratkaisu" ja "osakkeenomistajien [mm. amerikkalaiset veronmaksajat] edun vastainen" ja myös lisää tuen tarvetta. [4]

Pyramidihuijaukset

"Minne vain helppoa rahaa virtaa, siellä syntyy pyramidihuijauksia", totesi kriittinen FT Johan Norbergin kirjan perusteella[5], "ja kuplia", Norberg lisäsi. Norberg korostaa, että kriisi ei ole siisti toimenpide, jossa toimimaton leikataan pois, parhaat jäävät henkiin, mitään ikäviä sattumia tai ylimääräisiä tuhoja ei synny. Norberg toteaa eron olevan siinä, että valtion hyvää tarkoittavat interventiot pitkittävät ja pahentavat samoja tai muita ongelmia vieläkin suuremmiksi. [6]

FAQ

Veronmaksajien piti tulla apuun, kun kapitalismi ei toiminut?

Kuten yllä on perusteltu, kyse oli lähinnä valtion virheistä. Joka vuosi sääntely maksaa kansalaisille tuhottomasti ja päälle tulevat vielä valtion menot/verot. Kapitalistisessa valtiossa kansalaiset olisivat joka vuosi rikkaampia kuin tällaisessa sääntelytaloudessa, myös taantumavuosina. Liberaalien kesken on erilaisia näkemyksiä siitä, millaisia suhdannevaihtelut olisivat liberalismissa.

Libertaristit vastustavat elvytystä sitä, että valtio pelastaa yrityksiä konkurssilta (vaikka ne "olisivat liian suuria kaatumaan"), koska se on väärin ja lisää moraalikatoa. Sellainen ei ole kapitalismia. Muista liberaaleista osa saattaa joissain tapauksissa kannattaa tai yrityksen pelastamista konkurssilta, joskin jälkimmäisessä he yleensä katsovat, että kapitalisteja ei pidä tukea, vaan pelastettu yritys tulee huutokaupata, mistä tuloista valtiolle maksetaan takaisin pelastamiseen käytetyt varat.

Jotkut taloustieteilijät ovat esittäneet, että "yritykset, jotka ovat liian suuria kaatumaan", saisivat maksaa riskivakuutusmaksua rahastoon, jolla tällaisia yrityksiä tuettaisiin kriisissä. Kovin liberaali tämä ratkaisu ei olisi. Taloustieteilijät ovat laajalti sitä mieltä, että tällaisista kriiseistä huolimatta kapitalismi toimii vaihtoehtojaan paremmin.

Katso myös

Viitteet

  1. ↑ "On harhaista vaatia pankkeja kantamaan tappioriskit", Jouko Ylä-Liedenpohja, HS 12.2.2010
  2. ↑ 2,0 2,1 How Government Stoked the Mania - Housing prices would never have risen so high without multiple Washington mistakes, professori Russell Roberts, Wall Street Journal, 3.10.2008
  3. ↑ Sääntely pahentaa kriisejä, Johan Norberg 8.10.2008
  4. ↑ 4,0 4,1 Helsingin Sanomat 14.10.09, "Pieniä ja isoja pankkiongelmia", Juhana Rossi
  5. ↑ REVIEW IN FINANCIAL TIMES, FT 14.12.2009 kirjasta Johan Norberg: Financial Fiasco
  6. ↑ REVIEW IN FINANCIAL TIMES, FT 14.12.2009 kirjasta Johan Norberg: Financial Fiasco

Aiheesta muualla

Mielipidekirjoituksia

Lukemistoa

Linkkikokoelmia, joista alla olevat linkit on poimittu.

Fannie Mae and Freddie Mac

The Housing Bubble

Community Reinvestment Act

Who Predicted This?

Haettu osoitteesta http://liberalismi.net/wiki/2008_pankkikriisi
Henkilökohtaiset työkalut