2008 pankkikriisi

Liberalismiwikistä
Siirry navigaatioonSiirry hakuun
Tapaustutkimukset

Yhdysvalloissa alettiin 2000-luvun alkupuolella myöntää korkeariskisiä kiinnelainoja (engl. subprime mortgage), joiden lainanantokriteerit olivat selkeästi löysempiä kuin aikaisempien asuntolainojen. Vuosien 2007 ja 2008 aikana useat heikkotuloisista lainanottajista alkoivat laiminlyömään maksujaan, ja suurimmat kuluttajapankit sekä johdannaisia (engl. derivatives) omistaneet sijoituspankit sekä vakuutusyhtiöt joutuivat äkilliseen likviditeettikriisiin mitä seurasi globaali taantuma ("finanssikriisi", "toinen suuri taantuma"), ei kuitenkaan lamaa.

Vasemmistolainen Paul Krugman, NYT, 2002: "Taistellakseen tätä taantumaa vastaan [USA:n keskuspankki] Fedin tarvitsee enemmän kuin tönäistä: kotitalouksien kulutus on nostettava pilviin kompensoimaan katoavat yrityssijoitukset. Kuten Pimcon Paul McCulley sanoi, saadakseen tämän aikaan Alan Greenspanin pitää luoda asuntokupla korvatakseen Nasdaqin (pörssi)kuplan." [1]

Kriisistä on syytetty sekä valtiollista sääntelyä että kapitalismia. Monet valtion virheet, kuten liiallinen elvyttäminen korkeasuhdanteessa ja pankkien painostaminen antamaan asuntolainoja maksukyvyttömille, tekivät kriisistä kohtuuttoman pahan. Toisaalta korkojen laskeminen ja ehkä muukin elvytys saattoi lieventää seurauksia.

Taloustieteilijöillä ei ole yksimielisyyttä siitä, mitkä olivat kriisin varsinaiset syyt. Toisaalta kriisistä kertyi ymmärrystä siitä, miten kriisejä ja niiden haittoja voidaan jatkossa paremmin torjua.[2]

Tärkeimmät syyt

Kriisin keskeisiä syitä olivat

  • Korkopolitiikka: Euroopan ja etenkin Yhdysvaltain valtionpankkien keinotekoisen alhainen korkopolitiikka, joka johti ylenmääräiseen rahan tarjontaan ja mm. asuntojen hintakuplaan. Fed laski koron 6,5 %:sta 1 %:iin 2001 - 2003, ja asuntohinnat pomppasivat. Tästä asuntokuplasta ja sen aiheuttamasta globaalista taantumasta liberaalit varoittivat jo 1990- ja 2000-luvuilla. Professori Vesa Kanniaisen mukaan vuosina 1929 ja 2008 alkaneet lamat ja niitä edeltäneet asunto- ja pörssikuplat aiheutuivat siitä, että keskuspankit kasvattivat liikaa rahan määrää.[3] Sama toistui 2000-luvulla.[3]
  • Kiinan valtion valuuttapolitiikka', joka piti yuanin kurssin keinotekoisen alhaalla ja johti ylenmääräiseen rahan tarjontaan mm. USA:ssa sekä asuntojen hintakuplaan ja vaikeutti USA:n keskuspankin tilannearvioita.
  • Moraalikato, jonka aiemmat pelastuspaketit aiheuttivat: USA:n valtiovarainministeriö ja keskuspankki estivät kaikki luotottajien menetykset suurimpien pankkien konkursseissa vuosien 2008-9 finanssikriisissä. Näin hallituksilla on ollut tapana toimia aiemminkin, joten sijoitusyhtiöt ja luotottajat tietävät, että niiden kannattaa ottaa keinotekoisen paljon epätodennäköisiä riskejä: normaalit pienet voitot ovat omia ja harvinaiset isot tappiot menevät valtion piikkiin ("moraalikato"). Siksi omistajien kannattaa kannustaa johtajia riskinottoon liiallisin bonusjärjestelmin. Toinen haitta näistä interventioista on, että finanssialan keinotekoisen suuret tuotot houkuttavat alalle keinotekoisen paljon älykkäintä ja ahkerinta työvoimaa. [4]
  • USA:n valtion ohjailemien Fannie Mae ja Freddie Mac -luottolaitosten aggressiivinen asuntolainojen lisääminen, selvästi muita rahoituslaitoksia nopeammin, etenkin huonosti maksukykyisille. Lisäksi näiden kahden kaatuminen syyskuussa 2008 syvensi "pankkikriisin viikossa täydelliseksi katastrofiksi"[5].
  • CRA: Valtio painosti pankkeja antamaan asuntolainoja erityisesti matalatuloisille, mutta tämä selittää vain puolet riskilainoista.
  • USA:n viranomainen SEC on sääntelyllään tukahduttanut kilpailun luottoluokitusmarkkinoilta. SEC:n komissaari Kathleen Caseyn mukaan nämä luottoluokittajat toimivat pitkälti kuten Fannie Mae, Freddie Mac ja muutkin yritykset, jotka hallitsevat markkinoita siksi, että valtio suosii niitä muihin yrityksiin nähden. Suuret luottoluokittajat toimivat täysin rationaalisesti niinä 2000-luvun alun vuosina, joina ne antoivat tuhoisan harhaanjohtavia luokituksia ja tekivät historiallisen suuret voitot. Vuonna 2008 Casey esitti turhaan kansallisesti tunnustettujen luottoluokittajien (NRSRO) aseman poistamista SEC:n säännöistä. Myös professori Frank Partnoyn mukaan USA:n arvopaperivalvojaviranomainen SEC on vuodesta 1975 estänyt luottoluokittajien vapaan kilpailun ja käytännössä pakottaa rahoituslaitokset ostamaan arvopapereita S&P:n, Moody's:n ja Fitchin luokitusten mukaan. [6]

Nobelistien kommentteja

Nobelisti Gary Becker totesi finanssikriisin syiksi valtion rahapolitiikan ja asuntopolitiikan.

"Vasemmistolainen" ("leftist") Paul Krugman sanoi vielä heinäkuussa 2008, että Fannien ja Freddien suhteen voi olla rauhallinen, koska niillä ei ole senttiäkään subprime-lainoissa. Jokunen kuukausi myöhemmin nämä rahoituslaitokset kaatuivat subprime-lainoihinsa. Niinikään vasemmistolainen Joseph Stiglitz vähätteli myös Fannien ja Freddien riskejä.

Vielä vuonna 2002 Krugman kirjoitti, että taantuman estämiseksi keskuspankin pitää laskea korko niin alas, että syntyy asuntokupla.[1] Näin tehtiinkin.

Liberaalit varoittivat finanssikriisistä

Kun Bill Clinton päätti vuonna 1993 pakottaa pankit asuntolainaamaan köyhille (mitä Bush lisäsi), Nyliberalen-lehti varoitti luottokelpoisuusongelmien tuhoista. Liberaali Smedjan-lehti varoitti vuonna 1999 USA:n keskuspankin matalan koron tuottavan kuplia ja sitten velanmaksukyvyttömyyttä, konkursseja ja pankkikriisejä. Nyliberalen ja Smedjan ovat Johan Norbergin esimerkkejä hänen itse päätoimittamistaan lehdistä (oliko vuoden 1993 artikkeli hänen omansa?). [7]

Vuonna 2003 liberaali presidenttiehdokas Ron Paul varoitti Fannie Maen ja Freddie Macin ostavan subprime-lainoja, koska valtio takasi mahdollisten tappioiden koituvan veronmaksajille eikä niille. Näin valtio tuotti riskiä "tuskallisesta asuntomarkkinaromahduksesta". [7]

"Asuntokuplan puhkeamisesta globaali lama?" otsikoi Vapaasana.netin toimitus artikkelinsa 10.8.2005 viitaten vasemmistoliberaalin The Economist -lehden samansisältöiseen artikkeliin.

Muutkin varoittivat

Perinteisetkin lehdet varoittivat. Vasemmistolainen New York Times pelkäsi vuonna 1999, että valtion tukeman Fannie Maen innokkuus subprime-markkinoilla vaatii laskusuhdanteen tullen valtiollisia pelastustoimia. Wall Street Journal vaati vuonna 2002 valtiota lopettamaan puolivaltiollisten luottolaitosten Fannie Mae ja Freddie Mac tavan "yksityistää voitot ja sosialisoida tappiot". Oli selvää, että järjestelmä tuottaa ei-markkinaehtoisia investointeja. Matalat korot ja vahvat kannustimet saattavat vaikuttaa osaan toimijoista enemmän kuin varoitukset. [7]

Sääntely

Professori Markku Kuisman mukaan edes EU:n yhteinen pankkivalvonta tai liittovaltio ei olisi estänyt kriisiä, vaan valvonta pettää aina ja keskittäminen päinvastoin nostaisi kriisin mittasuhteita. Keskittämisen ja sääntelyn sijaan tarvitaan yksinkertaisia rakenteita ja viesti siitä, että väärinpelaajia ei tulla pelastamaan. [8]

Sääntelyn aiheuttamien ongelmien vuoksi tulisi kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohjan (TaY) mukaan poistaa muu pankkisääntely mutta jättää johtajille vastuuta pankkien kaatuessa. Osana tätä pitäisi voida periä johtajilta alan normaalitason ylittävät palkkiot takaisin esimerkiksi viiden vuoden ajalta. [9]

Professori vertaa yritystä estää ongelmat lisäämällä pankkisääntelyä entisestään siihen uskoon, että Itä-Saksan romahdus olisi voitu estää lisäämällä kontrollia.[10]

Professorin mukaan "liian suuri kaatumaan" -myytistä tulisi luopua, mutta pankeille voidaan tarjota rahoitusta, jonka vedetään parin vuoden jälkeen takaisin kovenevin ehdoin 5-7 vuodessa. Markkinoiden tulisi antaa ratkaista, mitkä pankit kaatuvat ja mikä on roskapankkien omaisuuden todellinen arvo. [9][11]

Myös 1990-luvun Suomen lama johtui sääntelystä: yritysvero oli hyvin korkea, tehottomillakin investoinneilla siihen sai helpotusta, inflaatio oli korkea ja kiinteistösijoituksilla pystyi suojautumaan sitä vastaan. Lopputuloksena oli hillitön lainaus ulkomailta ja klassinen pankkikriisi. [12]

Keskuspankin ja sääntelijöiden vika

Nobelisti Vernon Smith ja Steven Gerstad raportoivat, että "vuonna 1997 alkanut USA:n historian suurin asuntokupla" johtui luultavasti tulojen kasvusta sekä asuntojen myyntivoittoverovapauden laajentamisesta vuonna 1997. "Vuoden 2001 taantuma olisi voinut puhkaista kuplan, mutta keskuspankki" lisäsi rahamäärää poikkeuksellisen nopeasti taantumaa torjuakseen. "Raha tietysti valui nopeimmin laajenevalle sektorille. Sekä Clintonin että Bushin hallinnot laajensivat kodinomistuspolitiikkaa aggressiivisesti, mikä tuhosi luototusstandardit." Tämä sai luottoluokituslaitokset uskomaan asuntojen hinnan olevan pysyvästi korkeammalla tasolla. [13]

Suurin osa roskakiinteistölainoista oli CRA-sääntelyn painostamia

  • USA:n valtion harjoittama painostus, esimerkiksi Bushin hallinto vaati Fannie Maeta ja Freddie Macia antamaan 52 % asuntolainoistaan vähätuloisille, 28 % erittäin vähätuloisille. Jo Clintonin hallinto oli asettanut samansuuntaisia vaatimuksia. [14]
  • "Vuodesta 1995 hallitus uhkaili pankkeja ym. sääntelyillä ja haasteilla, elleivät nämä antaisi lisää lainoja köyhille seuduille, ja Fannie Mae käytti valtiontakuitaan vastaavaan paisutteluun ja sub-prime-markkinoille laajenemiseen. Haluammeko antaa lisää valtaa näille sääntelijöille?" kysyi Johan Norberg ehdotuksista sääntelyn lisäämiseksi kriisin jälkeen. [15]
  • Näiden lähes luottokelvottomille annettuja suuria asuntolainojen riskejä piti tietysti hajauttaa (vrt. "subprime"), minkä aloitti mainittu Freddie Mac, Bear Stearnsin kautta, 1997, ja Fannie Mae tuli pian mukaan.[14]

Kiinteistölainojen välittäjien pääasiakkaat olivat hallituksen virastoja tai pankkeja, jotka hallituksen sääntely pakotti ostamaan näitä roskalainoja. Vuonna 2008 liittovaltion asuntohallinnolla oli 4,5 miljoonaa subprime- ja Alt-A-lainaa, 10 miljoonaa oli Fannie Maella ja Freddie Macillä, ja 2,7 miljoonaa niillä pankeilla, jotka Community Reinvestment Act (CRA) -määräys pakotti niitä ostamaan. Tämä kattoi lähes kaksi kolmannesta roskakiinteistölainoista. [13]

Bill Clintonin valtiovarainministeriön virkamiehenä työskennellyt professori Michael S. Barr[16] [17] sanoi, että noin puolet subprime-lainoista oli CRA:n sääntelemistä rahoituslaitoksista ja niistäkin 25 - 30 %-yksikköä vain osittain CRA:n sääntelemistä.[18]

Toiset taas ovat huomauttaneet muidenkin pankkien lähteneen mukaan CRA-laitosten yllyttämään lainakilpailuun, joten keskuspankin rahapolitiikka mataline korkoineen, uudenlainen tilanne ja valtion pelastuspakettipolitiikan kannustimet riskinottoon olivat ilmeisesti ratkaisevampi tekijä.

Community Reinvestment Act (CRA, alunperin 1977) vaatii nykyään kaikkia vakuutettuja pankkeja ja luottolaitoksia (S&L) lainaamaan matalatuloisille (alle 80 % mediaanitulosta) alueilla, joita pankit palvelevat. Jos nämä luotot eivät olisi tappiollisia, pankkeja ei tarvitsisi pakottaa. Vuosien 2009-2011 kongressi yritti laajentaa lakia muihinkin finassiyrityksiin mutta vuoden 2010 lopun vaalit muuttivat kongressin. [19]

Obama halusi toistaa virheen

Vuonna 2013 Obama yritti toistaa virheen: Obama administration pushes banks to make home loans to people with weaker credit (Washington Post 3.4.2013).

Tärkeimmät syyt

Nykyinen pankkijärjestelmä Yhdysvalloissa juontaa rakenteeltaan itsensä pitkälle jo 30-luvun suureen lamaan ja sen jälkeiseen New Dealiin. Esimerkiksi kaikki viisi isoa investointipankkia (Lehman Brothers, Bear Stearns, Merrill Lynch, Goldman Sachs, Morgan Stanley) luotiin silloin erottamalla sääntelyllä investointipankit kuluttajapankeista, eli pankkeja kiellettiin ottamasta kuluttajien talletuksia tileilleen, mikä olisi tuonut pankeille vakavaraisuutta ja kaivattua likviditeettiä.

George W. Bushin kaudella republikaanit päättivät USA:ssa siirtyä suomalaisen kaltaiseen omistusyhteiskuntaan (engl. ownership society), jossa jokainen omistaisi oman asuntonsa. Kuluttajapankkeja painostettiin lainaamaan täysin luottokelvottomille ihmisille asuntolainoja. Käytännössä tämä tehtiin "syrjinnänvastaisella" lainsäädännöllä (kts. CRA-laki): merkittävä osa kielteisen lainapäätöksen saaneista oli etnisiin vähemmistöihin kuuluvia, ja pankkeja uhkailtiin syrjintäsakoilla, elleivät he lainaisi maksukyvystä tai käsirahan määrästä riippumatta myös heille rahaa.

Samalla Yhdysvaltain asuntolainamarkkinoilla määräävässä markkina-asemassa olevat julkisesti hallinnoidut asuntolainayhtiöt Freddie Mac ja Fannie Mae luopuivat kovemmista riskienhallintasäädöksistään ja alkoivat niinikään ostamaan pankeilta luottokelvottomia asuntolainoja. Tieto siitä, että pankit saavat myytyä asuntolainapaperit hyvällä hinnalla julkisille asuntolainayhtiöille kannusti holtittomaan luotonantoon. Sääntelyn ja pankkisosialismin takia sijoittajat tekivät siis tieten tahtoen surkeita sijoituksia, joita eivät vapaassa markkinataloudessa olisi tehneet – ensin rikastuen roskalainakeinottelulla ja sen jälkeen julkisilla bailout-tuilla (joita on ilmiselvästi luvassa vielä lisääkin köyhille roskalainansa menettäneille investointipankkiireille). Tilannetta pahensi myös, etteivät tavalliset kassavarantovelvoitteet koskeneet julkisesti taattuja Freddie Macia ja Fannie Maeta, ja ne saattoivat siksi sekä myöntää subprime-lainoja että ostaa niistä tehtyjä derivatiiveja pitämättä kassassa pankkikriisin varalta juurikaan rahaa, näin pahentaen dramaattisesti markkinatilannetta.

Sääntely muodostui ongelmaksi myös, koska USA:n demokraattipuolue ei ymmärtänyt korkeariskisten asuntoluottojen markkinoita säädellessään niitä. Esimerkiksi kehitysmaissa on käytetty menestyksekkäästi korkeariskisiä kuluttajaluottoja. Tärkeätä ei usein ole lainanottajan maksukyky: mikäli heikosti toimeentulevalla henkilöllä on iso siivu omaa asuntoa, autoa tai yrityksen pääomaa jo maksettu, ajaa tiukentunut rahatilanne henkilön usein esim. lisätöihin tai tinkimään muista elinkustannuksistaan. Fannie Maen ja Freddie Macin idea olikin höllätä käsirahavaatimuksia. Kun köyhällä yksinhuoltajalla sitten oli 95 000 € lainaa jäljellä ja asunnon arvo oli laskenut 100 000 € aina 80 000 € asti, oli lainanottajalla siis -15 000 € pääomaa. Jopa hyvätuloisten kannattaa tietysti tällaisessa tilanteessa jättää laina maksamatta ja leikkiä maksukyvytöntä; jos voi tällaisella tempulla säästää 15 000 €, merkintä maksuhäiriörekisteriin tuntuu aika pieneltä. Toisin kuin usein luullaan, esim. USA:ssa merkittävä osa (n. 40-60%) roskalainojen ottajista ja myöhemmin maksamatta jättäneistä olisi saanut tavallista normaaliriskistäkin asuntolainaa, joten täysin luottokelvottomista ihmisistä ei ollut kyse - sääntelyllä luotu mekanismi vain oli täysin perverssi.

Järkevimmät sääntelyviranomaiset tajusivat vihdoin tikittävän aikapommin, mutteivät vallallaolevan populismin takia voineet palauttaa tiukempia asuntolainaehtoja kuluttajaluototukseen. Niinpä he päättivät paikata pieleen menneitä valtion interventioita ennalta-arvattavasti lisäinterventioilla, ja lähtivät säätelemään roskalainojen jälkimarkkinoita. Aikaisemmin jälkimarkkinat ovat olleet suhteellisen yksinkertaisia, mutta yleisimpien vaihdantaan perustuvien (engl. exchange-traded derivatives) johdannaisten sääntely ajoi roskalainojen jälkimarkkinat välimiehettömiin ja sääntelemättömiin kahdenvälisiin johdannaistuotteisiin (engl. over the counter derivatives)[1]. Tällaisissa tapauksissa kauppaa käydään suoraan ostajan ja myyjän välillä eikä esim. pörssin kautta, jolloin esim. vastapuolen maksukyvyttömyydestä aiheutuva luottoriski tulee suoraan myyjän kontolle. Jotta sääntelyltä olisi vältetty, myyjät paketoivat johdannaiset vielä monivaiheisiin ja eri maturiteettitasoja sisältäviin tuotteisiin, joiden riskeistä ei lopulta kukaan ottanut selvää.

Korkeariskiset roskalainathan eivät itsessään ole vapailla markkinoilla ongelma. Jotkut tykkäävät pelata lottoa ja jotkut ostaa roskalainoja. Vasta kun sääntelyllä roskalainat oli pakattu priimaluottoluokituksia saaviksi näteiksi paketeiksi, joiden todellisesta laadusta ja riskistä kellään ei ollut enää hajua, alkoivat lainojen jälkimarkkinat muistuttaa käytettyjen autojen kauppaa Moskovassa. Jälleen sääntelyn tulosta. Voitaisiin todeta myös, että ns. sian säkissä ostaneet sijoittajat ovat syyllisiä, mutta toisaalta heidän näkökulmastaan heidän ostamansa johdannaiset eivät olleet pahimpia roskalainoja vaan sääntelyllä luodun pankeista, välittäjistä ja luottoluokituslaitoksista kertyneen järjestelmän takaamia priimasijoituksia; sijoittajilla ei ole mitään mahdollisuutta arvioida lopullista fundamentaalista riskiä moneen kertaan pakatuista johdannaisista, siinä he luottavat järjestelmään, joka oli todellakin tässä tapauksessa USA:n demokraattipuolueen luomus (vaikkei ehkä tahallinen).

Jottei kriisi olisi vain jäänyt pieneksi lamaksi, päättivät viranomaiset vielä kruunata koko sotkun muuttamalla yritysten kirjanpitosäädöksiä nk. fair value accounting -järjestelmään. Kaikin puolin järjestelmä toi monia parannuksia yritysten kirjanpitoon, mutta samalla se toi myös uuden tavan laskea yritysten riskikorjattua pääomaa taseessa. Aikaisemmin asuntolainoja on voinut arvottaa niiden historiallisen arvon perusteella: jos pankki on myöntänyt 100 000 € lainan ja todennäköisyys ettei lainanottaja maksa on 10%, pankki merkkaisi taseeseensa 90 000 € saatavia. Uusien mark-to-market säädösten mukaan lainoja ei kuitenkaan saanut arvottaa historiallisella arvolla vaan markkina-arvolla, jonka lainasta saisi myymällä sen eteenpäin. Kun kupla vihdoin puhkesi eikä valtio pelastanutkaan kaikkia roskalainoihin sijoittaneita, alkoi sääntelijöiden mukaantuomilla veroeuroilla pelaaminen lakata ja sijoittajat myivät roskalainajohdannaisiaan joukolla. Niiden arvo romahti välittömästi – perustellusti voidaan jopa sanoa, että tällä hetkellä roskalainapaketit ovat merkittävästi alihinnoiteltuja, eli niiden todellinen riskikorjattu tuotto ei näy niiden hinnoista tällä hetkellä. Joka tapauksessa pankkien oli pakko kirjata roskalainapaketit arvottomina taseeseensa. Pankkien kassasta siis "katosi" valtavia summia rahaa, vaikkei tuo omaisuus tietenkään mihinkään hävinnyt, koska pankkien piti vain ilmoittaa virallisessa taseessaan sääntelyn takia niin.

Mitään suurempaa ongelmaa globaalille kapitalismille tässä vaiheessa ei olisi ollut, koska vapailla markkinoilla johdannaisten arvo olisi palautunut, luottoluokituslaitokset olisivat tehneet olennaiset riskikorjaukset roskalainoja omistavien pankkien luottoluokituksiin ja kriisi olisi tyrehtynyt itsekseen ennen kuin olisi alkanutkaan.

Ikävä kyllä sääntelyllä päätetään myös se, kuinka paljon rahaa pankin kassassa pitää olla jotta sitä pidetään vakavaraisena. Tärkein sääntelyn lähde ovat Basel II -säädökset, joilla lasketaan onko pankki riittävän omavarainen. Kun ensin kirjanpitosääntelyllä oli tuhottu pankkien tase (niiden kassa näytti tyhjältä vaikkei ollut), samalla Basel II -säädökset luokittelivat vielä äskettäin terveet pankit tyhjätaskuiksi. Jotta ironia olisi täydellistä, Basel II -säädökset ja -laskukaavat ovat vieläpä myötäsyklisiä. Matalien ohjauskorkojen ja kuplien aikana ne eivät vaadi pankeilta kassasta lähes yhtään rahaa (mikä kannustaa niitä holtittomaan lainanantoon, kuten kävi), kun taas nykyisen kaltaisen likviditeettikriisin keskellä ne vetävätkin kukkaronnyörit kiinni ja vaativat yhtäkkiä, että pankin taseesta löytyisi suunnattomia summia hyödyttömänä makaavaa rahaa.

Kun Basel II -säädökset nyt luokittelivat suurimman osan pankeista maksukyvyttömiksi, katosi markkinoiden luottamus pankkeihin (ristiinvakuutusten ym. seurauksena lähes kaikkien pankkien taseesta ainakin osa oli kytköksissä subprime-lainojen markkinoihin). Koska kaikki luottoriskien arviointiin liittyvä toiminta oli keskitetty julkisesti säädeltyyn pankkijärjestelmään eikä kellään ollut enää varaa rakentaa julkisen järjestelmän oheen yksityistä varjojärjestelmää riskikorjatun pääoman arviointiin (eikä tällaistä järjestelmää voida lainsäädännön takia käyttää useinkaan luottoriskin arviointiin), ainoa järkevä mittari luottokumppanin arviointiin oli julkinen kriteeristö, joka tässä vaiheessa luokitteli pankit tyhjätaskuiksi.

Rahan liike tukkumarkkinoilla pysähtyi, koska kaikki välittävät osapuolet (kuluttaja- ja investointipankit, vakuutusyhtiöt) oli luokiteltu luottokelvottomiksi. Tällä hetkellä kriisi ei vielä näy suomalaispankeissa kovin pahasti, mutta sekä kuluttajalainojen että yritysrahoituksen saatavuus on heikentynyt merkittävästi. Rahoitusmarkkinat ovat eräällä tavalla kapitalismin verisuonisto, jolla pääomaa allokoidaan jatkuvasti uudelleen hyödyllisempiin käyttötarkoituksiin; kun sydän pysähtyy, alkaa muukin keho pikku hiljaa kärsiä. Julkinen interventio vastasi tässä tapauksessa potilaan asettamista muutamaksi vuodeksi pekonidieetille ja sitten ihmettelyä, kun sydän- ja verisuonitaudit alkavat nostaa päätään. Luonnollisesti lääkärin ohjeita ei tässä moitittu, vaan potilasta, mikä on lievästi sanottuna nurinkurista.

Yhteenveto

Koko sotkusta on melko vaikea sanoa, mitkä tapahtumat ovat syytä ja mitkä seurausta, mutta mikäli läpinäkymättömiin roskalainajohdannaisiin rahansa sijoittaneita pankkeja ei lasketa, kaikki kriisin tapahtumat ovat valtion syytä.

Johtajien bonukset

Koska valtio maksoi tukea eräille kriisipankeille, poliitikot rajoittivat mm. USA:ssa näiden oikeutta maksaa johtajilleen bonuksia. Syynä tähän oli viha pankkiirien korkeita palkkoja kohtaan. [20]

Tämän painostuksen vuoksi Citigroup luopui tarpeettomasti erittäin kannattavasta tytäryhtiöstään. Siinä työskennellyt Andrew Hall oli näet tienannut 98 miljoonan dollarin bonuksen vuonna 2008, tosin "kannattavalla ja laillisella liiketoiminnalla" (bonus voitiin maksaa vasta tytäryhtiön myynnin jälkeen). Tämä luopuminen oli "tyhmä ratkaisu" ja "osakkeenomistajien [mm. amerikkalaiset veronmaksajat] edun vastainen" ja myös lisää tuen tarvetta. [20]

Goldman Sachs palautti tuet 20 %:n korolla

Goldman Sachs on USA:n valtion 10 miljardin euron tukisijoitusta takaisinmaksaessaan tuottanut liittovaltiolle 1,4 miljardin euron voitot (20 %:n vuosituotto). Muutenkin yksityisten pankkien suhteen näyttää hyvältä mutta puolivaltiolliset Fannie Mae ja Freddie Mac sekä tuetut autonvalmistajat saattavat tulla veronmaksajille kalliiksi. [21]

Pyramidihuijaukset

"Minne vain helppoa rahaa virtaa, siellä syntyy pyramidihuijauksia", totesi kriittinen FT Johan Norbergin kirjan perusteella[22], "ja kuplia", Norberg lisäsi. Norberg korostaa, että kriisi ei ole siisti toimenpide, jossa toimimaton leikataan pois, parhaat jäävät henkiin, mitään ikäviä sattumia tai ylimääräisiä tuhoja ei synny. Norberg toteaa eron olevan siinä, että valtion hyvää tarkoittavat interventiot pitkittävät ja pahentavat samoja tai muita ongelmia vieläkin suuremmiksi. [23]

FAQ

Veronmaksajien piti tulla apuun, kun kapitalismi ei toiminut?

Kuten yllä on perusteltu, kyse oli lähinnä valtion virheistä. Joka vuosi sääntely maksaa kansalaisille tuhottomasti ja päälle tulevat vielä valtion menot/verot. Kapitalistisessa valtiossa kansalaiset olisivat joka vuosi rikkaampia kuin tällaisessa sääntelytaloudessa, myös taantumavuosina. Liberaalien kesken on erilaisia näkemyksiä siitä, millaisia suhdannevaihtelut olisivat liberalismissa.

Libertaristit vastustavat sitä, että valtio pelastaa yrityksiä konkurssilta (vaikka ne "olisivat liian suuria kaatumaan"), koska se on väärin ja lisää moraalikatoa. Sellainen ei ole kapitalismia. Muista liberaaleista osa saattaa joissain tapauksissa kannattaa yrityksen pelastamista konkurssilta. Pelastettu yritys vidaan myös huutokaupata ja maksaa valtiolle takaisin pelastamiseen käytetyt varat.

On myös esitetty, että "yritykset, jotka ovat liian suuria kaatumaan", saisivat maksaa riskivakuutusmaksua rahastoon, jolla tällaisia yrityksiä tuettaisiin kriisissä. Kovin liberaali tämä ratkaisu ei olisi. Voidaan argumentoida, että tällaisista kriiseistä huolimatta kapitalismi toimii vaihtoehtojaan paremmin.

Katso myös

Viitteet

  1. ↑ 1,0 1,1 Dubya's Double Dip?, PAUL KRUGMAN, New York Times, August 02, 2002: "To fight this recession the Fed needs more than a snapback; it needs soaring household spending to offset moribund business investment. And to do that, as Paul McCulley of Pimco put it, Alan Greenspan needs to create a housing bubble to replace the Nasdaq bubble."
  2. ↑ Seuraava finanssikriisi kytee jo, ja näin se leimahtaa – ”Rakennamme nyt haavoittuvuuksia”, sanoo huippututkija Helsingin Sanomat. 15.9.2018.
  3. ↑ 3,0 3,1 Analyysi: Patomäki ideologisella ristiretkellä, professori Vesa Kanniainen (Helsingin yliopisto), marraskuu 15, 2012.
  4. ↑ The Inequality That Matters, The American Interest, January - February 2011, professor Tyler Cowen
  5. ↑ "On harhaista vaatia pankkeja kantamaan tappioriskit", Jouko Ylä-Liedenpohja, HS 12.2.2010
  6. ↑ A Triple-A Idea - Ending the rating oligopoly, Wall Street Journal, April 15, 2009
  7. ↑ 7,0 7,1 7,2 "Ingen lyssnade på varningarna", Dagens Industri 7.10.2008
  8. ↑ "Yksinkertaisuuden ylistys", professori Markku Kuisma, Yliopisto 5/2013, sivu 46.
  9. ↑ 9,0 9,1 Stress test, kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohja (TaY) 31.3.2009
  10. ↑ The Lesson of the Financial Crisis, kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohja (TaY) 20.10.2008
  11. ↑ Bad “bad bank”, kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohja (TaY) 11.2.2009
  12. ↑ Comeback of corporation tax! Goodbye banking crisis!, kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohja (TaY) 4.4.2008
  13. ↑ 13,0 13,1 Government at the heart of the crisis, The Economist, Aug 29th 2010
  14. ↑ 14,0 14,1 How Government Stoked the Mania - Housing prices would never have risen so high without multiple Washington mistakes, professori Russell Roberts, Wall Street Journal, 3.10.2008
  15. ↑ Sääntely pahentaa kriisejä, Johan Norberg 8.10.2008
  16. ↑ Statement by President Bill Clinton at the Signing of the Financial Modernization Bill, U.S. Treasury Department Office of Public Affairs, November 12, 1999.
  17. ↑ Description of Michael S. Barr, Nonresident Senior Fellow, Brookings Institute
  18. ↑ Barr, Michael S. (2008-02-13). Prepared Testimony (PDF). Hearing on The Community Reinvestment Act: Thirty Years of Accomplishments, but Challenges Remain. United States House Committee on Financial Services.
  19. ↑ The True Story of the Financial Crisis, PETER J. WALLISON, American Spectator, MAY 2011
  20. ↑ 20,0 20,1 Helsingin Sanomat 14.10.09, "Pieniä ja isoja pankkiongelmia", Juhana Rossi
  21. ↑ Finanssikriisin tukiaisista jättivoitot, Taloussanomat 31.8.2009
  22. ↑ REVIEW IN FINANCIAL TIMES, FT 14.12.2009 kirjasta Johan Norberg: Financial Fiasco
  23. ↑ REVIEW IN FINANCIAL TIMES, FT 14.12.2009 kirjasta Johan Norberg: Financial Fiasco

Aiheesta muualla suomeksi

Aiheesta muualla

YouTube-elokuva

Mielipidekirjoituksia

Lukemistoa

Linkkikokoelmia, joista alla olevat linkit on poimittu.

Fannie Mae and Freddie Mac

The Housing Bubble

Community Reinvestment Act

Who Predicted This?

Noudettu kohteesta ”https://liberalismi.net/w/index.php?title=2008_pankkikriisi&oldid=11968”