Kulttuurimarxismi

Kohteesta Liberalismiwiki
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Kulttuurimarxismi viittaa perinteisiä länsimaisia arvoja vastustaviin marxilaisiin tai laajemmin perinteisten länsimaisten arvojen vastustamiseen. Tämä koskee lähinnä konservatiivisia arvoja. Termiä käytetään useissa eri merkityksissä, eikä se ole selvärajainen.

Valtiotieteen professori Paul Kengorin mukaan kulttuurimarxismi tarkoittaa marxismin soveltamista kulttuurisiin tavoitteisiin.[1]

Arvoliberaali tarkoittaa henkilöä, joka vastustaa sääntelyä, kuten pakkoja ja kieltoja, ei-talousasioissa, kuten aseenkanto, sananvapaus, seksityö, uskonto ja seksuaalinen suuntautuminen.

Kulttuurimarxistit ja tietämättään heidän ajatustensa vaikuttamat ihmiset saattavat kutsua itseään "arvoliberaaleiksi", vaikka he vastustaisivat arvoliberalismia niissä asioissa, joissa se on ollut pitkään hyväksyttyä, kuten aseenkanto-oikeutta.

Suuri osa arvoliberaaleista ei tiedä, että kulttuurimarxilaisilla on osuutensa siihen, että tietyt arvoliberaalit teemat ovat tulleet suosituiksi. Arvoliberaali tietysti kannattaa arvoliberalismia siinäkin tapauksessa, että se edistäisi marxilaisten asiaa. Se kiistatta vie asemia konservatiiviselta oikeistolta, mutta lisääntyvä individualismi ja ihmisten tottuminen päättämään omasta elämästään saa usein heidät vähemmän halukkaiksi antautumaan siihen, että valtiolle annetaan määräysvaltaa heihin muissakaan asioissa, joten lopputulos ei ole mitenkään kiistatonta, etenkin jos arvoliberaalit puolustavat liberalismia myös niissä arvoasioissa, joissa konservatiivit ovat vanhastaan liberaaleilla linjoilla.

Moni vasemmistolainen väittää itseään arvoliberaaliksi vaikka vastustaa liberalismia monissa ei-talousasioissakin ja nauttii pikemminkin "oikeiston" vastustamisesta kuin liberaalien arvojen edistämisestä.

Ratkaiseva voittokulku tapahtui 1960-lukulaisliikkeen myötä, vaikka liikkeen rauhanomaisimmassa haarassa myös liberaaleilla ja etenkin vähemmän ideologisilla oli merkittävä rooli. Vrt. Opiskelijaliike.

Frankfurtin koulukunta

Professorin Kengorin mukaan kulttuurimarxismin pioneeri oli Antonio Gramsci, mutta Frankfurtin koulukunnan Herbert Marcuse ja Erich Fromm olivat myös kulttuurimarxilaisia. "Seksuaalimarxisti" Marcuse oli myös Yhdysvaltojen yliopistokampusten 1960-luvun uuden vasemmiston guru. Koulukunnan johtajat Theodor Adorno ja Max Horkheimer kirjoittivat kulttuuriteollisuudesta.[1]

Salaliittoteoriana

Kengorin mukaan Frankfurtin koulukunnan emigraatio Yhdysvaltoihin ei ollut marxilaisten salajuoni, kuten jotkut luulevat, vaan pakoa natseilta. Jotkut antisemitistit käyttävät termiä "kulttuurimarxismi" juutalaisen salaliiton merkityksessä, vaikka vain häviävän pieni osa kulttuurimarxilaisista on juutalaisia.

Salaliittoteoriaa olisi myös uskomus, että valtion johtohahmojen kesken olisi laaja tietoinen salaliitto, jonka tavoitteena olisi tuhota länsimaisen yhteiskunnan selkäranka kulttuurimarxismilla, koska sen jälkeen on helpompaa ajaa läpi marxistien varsinaiset tavoitteet. Tämä tavoite sinänsä on yleisesti tunnettu jo Antonio Gramscin kirjoituksista, ei salaliittoteoria.

Marxilaiset ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin konservatismin vastaisiin ryhmiin ja kokoamaan niitä "kansanrintamaksi" tai "yhteisrintamaksi". Osa marxilaisista on soluttautunut moniin vaihtoehtoliikkeisiin. Kaikilla ei suinkaan ole motiivina "länsimaisen yhteiskunnan selkärangan murskaaminen" vaan esimerkiksi pyrkimys kääntää yhä useammat konservatiivista establishmenttia vastaan.

Nyt monista kulttuurimarxilaisista arvoista on tullut pitkälti oikeaoppista valtavirtaa tiedotusvälineissä ja useimpien poliitikkojen keskuudessa, vaikka useimmat poliitikot eivät silti ole yhtä pitkällä kuin eturintama. Varsinaiset arvoliberaalit katsovat tätä monessa asiassa hyvällä mutta vastustavat sitä, että sananvapautta tukahdutetaan, mikä jarruttaa keskustelua ja kehitystä, kun vasta-argumentteja ei kunnolla analysoida ja käsitellä.

Juutalaisuus

Professori Kengorin mukaan joidenkin kulttuurimarxismin vastustajien antisemitismi pitää tuomita. Silti historioitsijoiden pitää voida Frankfurtin koulukunnan perustajien juutalaisuus, vaikka se ei olekaan olennaista ja nykypäivän kulttuurimarxismi ja kulttuurimarxilaiset eivät ole juutalaisia, ei myöskään aatteen pioneeri Antonio Gramsci. Kengorin mukaan näiden juutalaisten tulo Yhdysvaltoihin ei ollut kommunistien salajuoni vaan pakoa natseilta.[1]

Useimmat antisemitistit ovatkin nykyään vasemmistolaisia.

Perussuomalainen näkökulma

Tiedetoimittaja Marko Hamilon mukaan kulttuurimarxismi ei viittaa salaliittoon vaan siihen, että perinteisten länsimaisten arvojen vastaisella toiminnalla on juurensa enemmän 1900-luvun uusmarxilaisuudessa kuin liberaalissa aatehistoriassa, vaikka termillä "arvoliberalismi" voidaan tarkoittaa sitä. Hamilon mukaan William S. Lind osoitti tämän. Näitä arvoja ovat esimerkiksi kristinusko, perinteiset sukupuoliroolit ja -moraali sekä isänmaallisuus.[2]

Tiedetoimittaja Marko Hamilo kirjoittaa perussuomalaisten Suomen Uutiset -lehdessä marxilaisten todenneen 1900-luvulla, että kun perinteiset länsimaiset arvot tuhotaan, länsimaiset yhteiskunnat tulisivat vastaanottavaisemmiksi taloudelliselle ja poliittiselle vallankumoukselle.[2]

"Tämä uusvasemmistolainen vallankumouksellisuus näkyi erityisen voimakkaasti 1960-luvun radikalismissa, joka suuntautui länsimaissa kristinuskoa, perinteisiä sukupuolirooleja ja -moraalia sekä isänmaallisuutta vastaan."[2]

Hamilo ei siis väitä, että nuo kaikki tai edes useimmat toimijat olisivat tämän "kulttuurimarxismin" motivoimia, vaan että jotkut ovat.

Hamilo ei kirjoita, että Frankfurtin koulukunta olisi kehittänyt mainitun tavoitteen tai edes ajatellut sitä vaan että se on kulttuurimarxismin keskeinen taustavaikuttaja. Esimerkiksi Herbert Marcuse katsoi 1970-luvulla naisten vapautusliikkeen olevan tärkein aikansa liikkeistä ja ajatteli, että siitä voisi tulla radikaalein. Toinen taustavaikuttaja oli marxilaisen brittisosiologi Stuart Hallin perustama New Left Review -lehti.[2]

Timo Soinin mukaan perinteistä "miehen ja naisen välisen" avioliittoa vastustavat liberaalit ovat "hyödyllisiä idiootteja", jotka eivät tajua pelaavansa kulttuurimarxistien pussiin.[3]

Antonio Gramsci

Antonio Gramsci muutti Leninin "kulttuurisen hegemonian" teoriaa. Gramscin mukaan porvarit käyttävät "perinteisen avioliiton" kaltaisia kulttuurisia instituutioita pysyäkseen vallassa. Siksi marxistien pitäisi kehittää vastakulttuurinsa, jonka ihmiset omaksuisivat. Jotkut konservatiivipoliitikot todellakin hyödyntävät "perinteisiä arvoja" saadakseen kannatusta. Tosin, mitä enemmän ja voimakkaammin he sitä tekevät, sitä todennäköisemmin he vastustavat vapaata kapitalismia monessa asiassa. Gramscin mukaan marxismin pitäisi tyydyttää myös ihmisten henkiset tarpeet, jotta se voisi korvata uskonnon.

Demokraattien presidenttiehdokaskandidaatti (2020) Pete Buttigiegin isä, professori Joseph A. Buttigieg, oli Wikipedian mukaan International Gramsci Societyn perustaja ja puheenjohtaja.

Professori Paul Kengor korostaa, että vaikka Gramsci oli kulttuurimarxismin pioneeri, Gramsci ei ollut juutalainen eikä kuulunut Frankfurtin koulukuntaan.[1]

Rudi Dutschke

1960-luvulla saksalainen opiskelijajohtaja Rudi Dutschke sanoi, että porvarillisen Länsi-Saksan muuttaminen vaatisi pitkän marssin yhteiskunnan instituutioiden läpi: tulisi tunnistaa kulttuurinen hegemonia ja taistella sitä vastaan. Tämä sitaatti on usein virheellisesti liitetty Antonio Gramsciin.[4] Ks. Opiskelijaliike (1960-luvun mellakat).

Viitteet

  1. 1,0 1,1 1,2 1,3 Marxismista opettava valtiotieteen professori Paul Kengor: Cultural Marxism and Its Conspirators The Spectator. 3.4.2019.
  2. 2,0 2,1 2,2 2,3 Mitä kulttuurimarxismi on – ja mitä valtamedia väittää sen olevan Suomen Uutiset. 15.9.2017.
  3. http://timosoini.fi/2014/10/kulttuurimarxistit-elavat-ja-voivat-liian-hyvin/
  4. "The Contemporary Discourse on Civil Society: A Gramscian Critique" (1 March 2005). Boundary 2 32 (1): 33–52. doi:10.1215/01903659-32-1-33. 

Aiheesta muualla