Yleistä libertarismista

Liberalismiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Usein kysytyt kysymykset

Sisällysluettelo

Mitä on libertarismi?

Libertarismia terminä käytetään nykyään kahdessa hieman toisistaan eroavassa merkityksessä. Yhdysvalloissa "libertarismi" viittaa likimain samaan asiaan kuin "liberalismi" Euroopassa—se on vain uusi termi joka otettiin käyttöön sen jälkeen kun "liberaalista" oli tullut synonyymi "vasemmistolaiselle". Tässä merkityksessä käsite on varsin väljä. Toisaalta Euroopassa viitataan libertarismilla klassisen liberaalin tradition radikaaleimpaan nykyhaaraan, jota esimerkiksi Yhdysvaltain Libertarian Party ajaa. Näin tehdään, koska libertaarit haluavat erottautua vapausaatteen maltillisemmista suuntauksista, jotka ovat nykyään paljon näkyvämpiä. Tässä FAQ:issa seurataan suppeampaa määritelmää.

Libertarismi on poliittinen ideologia, joka juontaa juurensa klassisesta liberalismista ja osittain individuaalianarkismista. Aate korostaa yksilönvapautta, omaisuusinstituution merkitystä ja vapaiden markkinoiden paremmuutta kontrollitalouteen nähden. Vapaus määritellään vanhaliberaaliin tapaan negatiivisesti, eli perusoikeudeksi päättää omista asioista ilman että muut puuttuvat päätöksiin. Aate pelkistää vapauden niin sanottuun nonaggressioperiaatteeseen (NAP).

Libertaarit katsovat, että yksilöllä on pohjimmiltaan kolme perusoikeutta. Ne ovat ruumiillinen koskemattomuus, omistusoikeus ja sopimusvapaus. Kaikki kolme oikeutta tulkitaan libertarismissa melko tiukasti ja suoraviivaisesti: yksilön päätösvalta omaan itseensä ja omaisuuteensa on suvereeni niin kauan kuin toisten yhtäläisiä oikeuksia ei rikota. Lisäksi sopimuksin on mahdollista luoda monimuotoisia velvoitteita, yksityisiä säännöstöjä, siirtää hallintaoikeuksia ja vastaavaa, kunhan kaikki tämä tapahtuu vapaaehtoisesti. Libertaarin yhteiskunnan laillinen rakenne perustuu siis toisaalta koskemattomuuden ja omaisuusinstituution takaamaan autonomiaan, toisaalta vapaaehtoisten sopimussuhteiden verkkoihin jotka mahdollistavat vaihdon ja sitouttavat yksilöt kussakin tilanteessa tarvittaviin pelisääntöihin.

Aatteeksi libertarismi on tavattoman individualistinen. Se korostaa yksilön itseisarvoa, ihmisten erillisyyttä toisistaan ja inhimillistä monimuotoisuutta. Yksilöillä katsotaan olevan peruuttamattomia, toisten mielipiteistä riippumattomia perusoikeuksia, ja heitä pidetään ensisijaisena poliittisena yksikkönä. Toisin kuin useimmissa muissa aatteissa, libertarismissa yhteiskunnan ja valtion asema pitää erikseen oikeuttaa yksilöiden oikeuksista ja valinnoista lähtien. Yhteiskunta on siinä vain joukko yksilöitä, jotka ovat päättäneet vapaaehtoisesti lähteä yhteistoimintaan toistensa kanssa. Tämän takia libertarismissa yhteiskunnalla ei ole oikeutta määräillä yksilöä.

Vastaavasti libertaarilla yhteiskunnalla ei ole suuria yhteisiä päämääriä joiden edessä yksilöiden tulee kumartua, sen tehtävänä ei ole kasvattaa ihmisistä tietynlaisia eikä sen ole tarkoituskaan kehittyä mihinkään ennaltamäärättyyn suuntaan. Päin vastoin, yhteiskunnan tehtävänä on palvella yksityistä päätösvaltaa ja kehitystä. Yhteiskunnan kuva määräytyy libertarismissa puhtaasti siitä mitä yksilöt kulloinkin sattuvat haluamaan. Tämä on ymmärrettävästi hyvin dynaaminen ja muutosmyönteinen tapa nähdä yhteiselämä.

Libertarismin individualismista seuraa myös, että yksilöä ei voida pakottaa elämään edes enemmistön toiveiden mukaan. Päin vastoin, lain ja politiikan ainoana tehtävänä on mielestämme tarjota yksilöille ympäristö, jossa he voivat rauhanomaisesti saattaa erilliset, usein ristiriitaiset toiveensa linjaan keskenään. Libertarismi aatteena on siis jo lähtökohdiltaan hyvin pluralistinen. Sen yhteiskuntaihanne ei lähde yhdestä kansasta, kielestä, tapakulttuurista tai vastaavasta, vaan lukemattomien erilaisten yksilöllisten elintapojen rinnakkaisuudesta.

Samalla on selvää, että ihmisten toiveet ja halut eivät ole suorastaan vastakkaisia. Ne ovat ristiriitaisia vain siinä mielessä, että yksilöiden toivomukset eivät luonnostaan ole täysin yhteensopivia. Jos toiselta varastaa hän köyhtyy, mutta useimmat tavat rikastua eivät vahingoita toisia millään tavalla. Libertaarit katsovat, että yhteiskunta on täynnä mahdollisuuksia sovittaa ihmisten toivomukset yhteen kaikkia hyödyttävällä tavalla. Näin tapahtuu, kun laki takaa kullekin yksilölle oikeuden olla tekemisissä toisten kanssa silloin ja vain silloin kun hän itse niin haluaa, eli kun hyötyä on odotettavissa. Libertaarien yhteiskuntaihanne nojaa samaan intressien luonnollisen harmonian ajatukseen kuin klassisten liberaalienkin.

Libertarismissa laki on vain minimaalinen reunaehto rauhanomaisen yhteiskunnan synnylle. Lain tarkoituksena ei ole ohjata ihmisten elämää yksityiskohtaisesti—edes hyvään tai moraaliseen suuntaan—vaan mahdollistaa se että ihmiset luovat omat merkityksensä, ratkaisunsa, naapurisuhteensa ja taloudelliset instituutionsa rauhallisesti. Laki takaa ainoastaan sen, että järkevistä valinnoista saa kerättyä niiden täyden hyödyn eivätkä toiset pysty maksattamaan typeriä valintojaan sinulla. Tällöin kaikilla on mahdollisimman hyvä kannustin tehdä järkeviä valintoja ja sopeutua ympäröivään yhteiskuntaan.

Libertaari laki säätelee yhteiskunnan toimintaa korkeintaan epäsuorasti, yhtenäistämällä yksilön ja yhteisön intressit. Libertaari laki valjastaa omaneduntavoittelun yhteisön hyödyksi, eikä muuta.

Oikeus omaisuuteen on tässä keskeistä, koska kaikkien muiden vapauksien toteutuminen riippuu yksilön kyvystä hallita tiettyjä materiaalisia resursseja, ja koska resurssien järkevä käyttö on yksi suurimmista yhteiskunnallisista kysymyksistä. Yksityisomaisuus ja vapaa markkinatalous luovat voimakkaan kannustimen resurssien tehokkaaseen käyttöön, teknologiseen kehitykseen ja tasa-arvoiseen, hyväksi havaittuihin sääntöihin perustuvaan kaupankäyntiin.

Poliittinen päätöksenteko taas on libertaarista näkökulmasta aina väkivaltaista, koska laki tietysti ylläpidetään väkivallan uhalla. Libertaarit katsovat, että väkivaltaa saa käyttää vain lisäväkivallan estämiseen, eli vapausoikeuksien ylläpitoon tai itsepuolustukseen. Aate on siis tietyssä mielessä myös politiikan vastainen. Se pyrkii asioiden depolitisointiin, ja sen yhteiskuntaihanne koostuu kansalaisyhteiskunnasta jossa julkinen valta on häivytetty taka-alalle.

Aatteen vapauskäsityksestä ja politiikanvastaisuudesta seuraa, että yhteiskunnalla ei ole oikeutta ohjata—eikä velvollisuutta auttaa—yksilöä. Täysin libertaarissa yhteiskunnassa kaikki hyvinvointivaltioon liittyvät rakenteet on purettu, ja korkeintaan yksilönvapauden ylläpitoon liittyvä valtiollinen väkivaltakoneisto jää jäljelle. Osa libertaareista vastustaa jopa oikeuslaitoksen julkisuutta, moraalisin perustein.

Ehkä suurin ero libertarismin ja muiden aatteiden välillä on kuitenkin se että libertarismi puhuu ainoastaan oikeellisesta lainkäytöstä. Se ei ole kokonainen maailmankuva eikä se esimerkiksi kerro millaista on hyvä elämä. Se ei pyri tekemään ihmisistä moraalisia, mukavia tai rikkaita, eikä se estä ihmisiä tekemästä virheitä. Nämä kaikki ovat libertaareille yksityisiä asioita, ja me vedämme jyrkän rajan julkisen ja yksityisen välille.

Kun libertarismi määritellään näin, huomataan, että se ei ole yhtenäinen ideologia. Se koostuu useista erillisistä osateorioista, joilla on omat kannattajansa. Kaikki filosofiat jotka kannattavat tiukkaa negatiivista vapautta eivätkä puutu ihmisten yksityiseen elämään ovat libertarismia, joten libertaareja on moneen lähtöön. Tämä ei ole vahinko, sillä liberalismi on alusta alkaen ollut universalistinen ideologia. Sen päämääränä on yhteiskuntamalli, joka palvelee kaikkia samanaikaisesti, alistamatta ketään.


Millainen historia libertarismilla on? Miten se liittyy liberalismiin ja anarkismiin?

Libertaarit pitävät aatettaan klassisen liberalismin suorimpana jälkeläisenä. Vaikka ensimmäiset selvästi liberaalit ajattelijat löytyvät jo antiikin Kreikasta (mm. Epikuros, skolastikot ja eritoten Ateenan pormestari Perikles), järjestytynyt liberalismi ja ideologian yhtenäisempi kirjallinen traditio syntyivät vasta 1600- ja 1700-luvun taitteessa alkaneena valistusaikana. Niiden välittömät esimuodot löytyvät toisaalta ranskalaisten fysiokraattien, toisaalta englantilaisten vapaamielisten levellerien kirjoituksista.

Ensimmäinen varsinainen liberaali filosofi oli John Locke (1632–1704), joka puolusti uskonnonvapautta vuonna 1689 ilmestyneessä kirjassaan "A Letter Concerning Toleration". Kuten muukin sivistyneistö hän eli voimakkaasti mukana valistusajan hengessä, joka korosti uskaliasta järjenkäyttöä inhimillisen edistyksen hyväksi. Locken tunnetuin teos on "On Civil Government", jossa hän esittää tasa-arvoisen ja negatiiviseen vapauteen perustuvan hallintoihanteen. Hän oikeuttaa sen kehittämällään luonnonoikeuden käsitteellä, joka on myöhemmin toiminut muun muassa ihmisoikeussopimusten pohjana. Locke kehittää yksityisomaisuuden teorian ja perustaa yhteiskuntajärjestyksensä pitkälti sille. Pääpaino on mielipiteen-, sanan-, uskonnon- ja painovapaudella. Toisin kuin monet myöhemmät liberaalit, Locke myös suhtautuu kriittisesti demokratiaan, jonka hän pelkää taittuvan enemmistön tyranniaksi.

Locken ajatuksia kehitti mm. utilitarismin luonut Francis Hutcheson sekä toinen tärkeä skottilaisen valistuksen edustaja David Hume (1711–1776), joka istutti valistusaatteeseen läpikäyvän skeptisyyden. Se on myöhemmin toiminut oivana pohjana muun muassa 1900-luvun tieteenfilosofian fallibilismille, ja onnistui aikanaan ravistelemaan voimakkaasti jopa Kantia. Eikä tietenkään tule unohtaa Adam Smithiä (1723–1790), modernin taloustieteen isää, jonka teosta "An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations" pidetään sekä taloustieteen että taloudellisen liberalismin itseoikeutettuna klassikkona. Hänen luonnollinen seuraajansa oli David Ricardo (1772–1823), jonka työ loi taloustieteen klassisen koulukunnan, ja säilyy tähän päivään muun muassa komparatiivisen kustannushyödyn käsitteessä.

Ajan englantilaisista olennaisimpia lienevät Jeremy Bentham (1748–1832), joka loi pohjan liberalismin utilitaristiselle päähaaralle, sekä tietenkin Mary Wollstonecraft (1759–1797), jonka ympärille kerääntynyt liike toi valistusaatteeseen sille niin olennaisen sukupuolisen tasa-arvon tavoittelun (tosin Bentham oli aivan ensimmäinen naisten tasa-arvoa vaatinut valistusfilosofi). Benthamin työ on välillisesti vaikuttanut eritoten taloustieteen kysynnän teorian kehitykseen, kun taas Wollstonecraftin ansiosta liberalismin voidaan ensimmäisenä aatteena katsoa vapauttaneen naisen. Esimerkiksi marxilaisen sosialismin vastaavat kannat periytyvät suoraan aiemmasta valistusaatteesta.

Gadsdenin lippu oli alunperin yhdysvaltalaisten siirtokuntien vapaustaistelun symboli.

Samaan aikaan valistus ravisteli myös manner-Eurooppaa. Eritoten Ranskassa vaikutti monia liberaaleja ajattelijoita. Montesquieun paronin (1689–1755) aikaiset kirjoitukset loivat pohjan tälle liikkeelle ja perustivat mm. vallan kolmijako-opin. Sittemmin Voltairen (1694–1778) pistävän satiirinen tuotanto piikitteli yhtälailla kirkkoa, aatelistoa kuin vallitsevaa asiaintilaakin. Tällaiset vaikutteet johtivat aikanaan sekä Ranskan vallankumoukseen että Yhdysvaltain itsenäistymiseen, joissa valistusaatteen vaikutus näkyy selvästi. Saksassa taas toimi Immanuel Kant (1724–1804), ehkä vaikutusvaltaisin länsimainen filosofi kautta aikain. On erikoista, että hänen varsin pitkällemenevät klassisen liberaalit poliittiset kantansa ovat sittemmin jääneet niin vähälle huomiolle.

Kaksi merkittävintä valistusaatteen saavutusta olivat Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumous. Liberalismin antiautoritaarisuus ja vapauskäsitys näyttelivät molemmissa merkittävää osaa—uskonnon-, ajatuksen- ja painovapauden lisäksi liberalismiin on alusta asti kuulunut myös perittyjen etuoikeuksien ja harvainvallan vastustus. Kun Ranskassa Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) kaltaiset filosofit ajoivat läpi demokratiapainotteisempaa ajatusmallia, Yhdysvallat päätyi puhdasoppisempaan klassiseen liberalismiin ja tasavaltalaisuuteen. Aatteellinen jakolinja mannermaisen liberaalidemokratian ja anglo–saksisen tasavaltalaisuuden välillä tukevoitui. Amerikkalaisen klassisen liberalismin edustajista täytyy mainita eritoten perustajat James Madison (1751–1836) ja Thomas Jefferson (1743–1826). Heidän ja monien muiden ansiosta Yhdysvallat noudatti puolentoista vuosisadan ajan yllättävänkin liberaalia perustuslakia.

Britanniassa klassista liberalismia kantoi 1800-luvulla eteenpäin Whig-puolue, jonka tunnetuin jäsen lienee Lordi Acton (1834–1902), yksi suurista liberaaleista historijoitsista. Actonin vapaamielisistä ranskalaisista aikalaisista merkittävin lienee teräväkielinen taloustieteilijä Frédéric Bastiat (1801–1850), jonka teokset "The Law" ja "What is Seen and What is not Seen" ovat edelleen pakollista luettavaa liberaaleille. Myös Jean Baptiste Say (1767–1832) vaikutti samaan aikaan—hänen lakinsa on taloustieteessä edelleenkin liberaalin ja tuotantopuolen selitysmallien selkäranka. Ei olekaan yllätys, että klassinen liberalismi ohjasi aina 1800-luvun loppupuolelle laajasti ulkopolitiikkaa, ja Iso-Britannian, Yhdysvaltojen, Ranskan sekä Ruotsin talousmahtien kautta myös länsi-Euroopan sisäpolitiikkaa.

Ensimmäisen maailmansodan aikainen sotatalous oli aatteelle merkittävä isku, vaikka maailmansotien välisenä aikana palattiinkin vapaampaan kauppaan. Neuvostoliiton synty vuonna 1922 nosti sosialismin uuteen arvoon, ja 30-luvun suuri lama johti myös laajamittaiseen epäilykseen vapaan markkinatalouden toimivuudesta. Yhdysvalloissa lamaa seurannut New Deal kasvatti merkittävästi liittovaltion valtaa, ja perustui nimenomaan vasemmistolaiselle politiikalle. Viimeistään toisen maailmansodan tapahtumat pyyhkivät myös liberaalin kauppa- ja ulkopolitiikan maailmankartalta.

Seuraavina vuosikymmeninä sosialidemokratian ja hyvinvointivaltioajattelun leviäminen marginalisoivat edelleen vapausaatetta, ja keskittivät sen tukijat sosiaaliliberalismin taakse. Niinpä 60-luvulle tultaessa aatteen klassinen haara eli lähinnä yksittäisten filosofien kuten F.A. Hayekin (1899–1992) kirjoituksissa. Tämä kehitys johti Yhdysvalloissa siihen, että liberalismi terminä tuli kuvaamaan sosiaaliliberaalia ja jopa sosialistista katsantokantaa. Niinpä 1950-luvun puolivälissä maan klassiset liberaalit alkoivat käyttää aatteestaan nimeä "libertarismi".

Kylmän sodan ollessa kylmimmillään Ayn Rand (1905–1982) julkaisi 1959 teoksensa Atlas Shrugged, joka synnytti Yhdysvaltain objektivistiliikkeen. Ajan vastakkainasettelu kapitalistisen lännen ja kommunistisen idän välillä suosi kapitalismin rohkeaa puolustusta, ja paluuta kohti aiempaa, liberaalia sisäpolitiikkaa.

Suunnanmuutos voimistui 1970-luvulla, kun ajan stagflaatio koitui takaiskuksi sodanjälkeiselle keynesiläiselle talouspolitiikalle ja mahdollisti näin taloustieteen monetaristisen koulukunnan nousun. Sen johtavat hahmot, kuten Milton Friedman, olivat klassisia liberaaleja. Osittain öljykriisin ja sitä seuranneen hintasääntelyn vastaliikkeeksi perustettiin 1972 Libertarian Party of the United States. 1970-luvun puolivälissä julkaistiin lyhyin väliajoin David D. Friedmanin kirjoittama utilitaristisen anarkokapitalismin perusteos, "The Machinery of Freedom", sekä Robert Nozickin (1938–2002) "Anarchy, State and Utopia", joka onnistui elvyttämään klassisen liberalismin uskottavana näkökulmana maan filosofipiireissä. Kehitys johti lopulta siihen, että 80-luvun vaikutusvaltaisimmat poliitikot, Ronald Reagan (1911–2004) ja Margaret Thatcher (1925– ), olivat molemmat liberaaliklassikkonsa lukeneita konservatiiveja.

Sittemmin varsinkin Internet, joka lähti Yhdysvaltain länsirannikon vapaamielisistä tietokonepiireistä ja akateemisesta maailmasta, on levittänyt aatetta. Joskus väitetään jopa, että libertarismi on netin vallitseva ideologia.

Mitä on utilitarismi?

Utilitarismi on pääasiassa 1700- ja 1800-luvuilla syntynyt filosofinen koulukunta, joka formalisoi antiikin epikurolaisuuden, hedonismin ja eudaimonismin ajatukset ja soveltaa niitä etiikkaan, moraaliin sekä yhteiskuntafilosofiaan. Utilitarismi lähtee siitä, että moraalisääntöjen ja lain tehtävänä on puhtaasti edistää yhteistä hyvinvointia ja onnellisuutta.

Utilitaristit eivät esitä yhteiskunnalle selviä päämääriä vaan katsovat, että päämäärät seuraavat yksittäisten ihmisten mielihaluista. Yhteiskunnan tehtävänä on tyydyttää nämä mielihalut mahdollisimman laajasti. Tässä mielessä utilitarismi on metodologialtaan individualistista—yhteiskunnan tavoitteet määräytyvät alhaalta ylöspäin. Toisaalta utilitarismissa on myös vahva kollektiivinen puolensa, koska hyvinvoinnin mittari on nimenomaan yhteinen. Yksilöllisen menetelmän ja yhteisöllisen arvoasteikon ristiriita on selvästi ongelmallisin osa libertaaria utilitarismia, joten suurin osa kritiikistä kohdistuu juuri siihen. Libertarismin vastustajat väittävät, että utilitarismista ei seuraa libertarismia, ja muut libertaarit kritikoivat utilitaareja taipumisesta kollektivismiin.

Valistusajalla taloustieteen, utilitarismin ja liberalismin kehitys kytkeytyivät elimellisesti yhteen, ja utilitarismista tuli luonnonoikeuden ohella toinen klassisen liberalismin filosofisista peruspylväistä. Tuohon aikaan utilitarismin katsottiin johtavan siihen, että taloudellisesti tuottavin yhteiskuntajärjestelmä oli paras yleiselle hyvinvoinnille. Koska kyse oli nimenomaan yhteisestä hyvinvoinnista, tulonjakoon ei juurikaan kiinnitetty huomiota ja tulonsiirrot jätettiin pitkälti poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Korkeintaan minimaalinen köyhäinapu katsottiin poliittisen järjestelmän huoleksi. Tuloksena oli uusi, rajattu puolustus aiemmin luonnonoikeuksien avulla perustellulle liberaalille mallille.

Utilitaarilibertaarit seuraavat klassisten utilitaristien kuten Jeremy Benthamin ja John Stuart Millin jalanjälkiä. 1800- ja 1900-lukujen kehitys taloustieteessä on kuitenkin muuttanut merkittävästi keskustelun kulkua, sen jälkeen kun marginalistinen vallankumous legitimoi ajatuksen rahan laskevasta marginaaliutiliteetista. Sen nojalla on teoriassa perusteltavissa tasaisen tulonjaon paremmuus vaihtoehtoihin nähden. Niinpä utilitaari voi päätyä libertarismiin vain jos hän soveltaa hienovaraisempia periaatteita. Tyypillisiä tällaisia ovat muun muassa kasvuun, paljastettuihin preferensseihin, rahan vaihtelevaan kokonaisutiliteettiin, insentiiveihin ja institutionaaliseen taloustieteeseen pohjaavat argumentit. Ei olekaan ihme, että utilitarismi ja taloustieteen tuntemus kytkeytyvät libertaarien keskuudessa usein toisiinsa.


Mitä on kontraktarismi?

Kontraktarismi on moraalifilosofia, joka perustuu sopimuksille ja yhteisymmärrykselle. Toisin kuin luonnonoikeus tai utilitarismi se ei oleta ennalta-annettua kriteeriä oikealle vaan lähtee yksilöiden välisestä neuvottelusta. Niinpä kontraktarismin oikeuden- ja lainkuva on pohjimmiltaan subjektivistinen. Kontraktaristinen yhteiskuntafilosofia lähtee sitten yhteiskuntasopimuksesta, jonka tulee olla kaikkien hyväksymä.

Koska kontraktarismi painottaa, että kaikkien sopimusten ja kanssakäymisen tulee olla kaikkien osapuolien hyväksymää, se periaatteessa antaa kaikille veto-oikeuden kanssakäymiseen ja tehtyihin päätöksiin. Niinpä kontraktarismi puhtaimmassa muodossaan johtaa välittömästi täyteen negatiiviseen vapauteen, koska kaikesta kanssakäymisestä ja sopimisesta on luvallista kieltäytyä. Vaikka kontraktarismi sinänsä sallii minkä tahansa laisen yhteiskunnan synnyn yhteisestä hyväksynnästä, se johtaa luontevimmin anarkokapitalismiin ja vasta sen puitteissa tapahtuvin sopimuksin pidemmälle.

Kontraktarismin vahvuutena on, että se ei tee turhia olettamuksia. Se lähtee puhtaasti siitä, että oikeus määräytyy siitä minkä kaikki hyväksyvät. Teoria siis olettaa vain kaikkien yhtäläisen oikeuden osallistua päätöksentekoon ja sen, että yksilölliseen valinnanvapauteen sinänsä ei kohdistu rajoitteita. Käytännössä teoria on kuitenkin hyvin samankaltainen kuin luonnonoikeudellinenkin, koska sen puhdas muoto sisältää hiljaisia oletuksia. Puhdas kontraktarismi ei esimerkiksi pysty kertomaan mikä on oikein silloin kun yhteisymmärrykseen ei päästä, eikä se pysty myöskään määrittelemään sitä oletusarvoista tilaa johon jäämistä sopimisesta kieltäytyminen tarkoittaa turvautumatta ulkopuolisiin vapausoikeudellisiin olettamuksiin. Se ei siis kykene pakenemaan Humen giljotiinia, kuten eivät muutkaan libertaarit perusteoriat.

Tunnetuin kontraktaari nykyfilosofi lienee Jan Narveson, joka tunnetaan erityisesti teoksestaan The Libertarian Idea.


Mitä ovat skeptisismi ja rationalismi?

Skeptisismi on ikivanha ajatus, jonka mukaan tietoa ja mielipiteitä tulee epäillä. Varsinaiseksi filosofiseksi perusolettamaksi ja itsenäiseksi ajatusmaailmaksi se nousi valistusajalla, jolla sen tunnetuin edustaja oli filosofi ja taloustieteilijä David Hume. 1900-luvulla skeptisyydestään mainetta ovat niittäneet varsinkin teoreettinen filosofi Willard Van Orman Quine, yliluonnollisten ilmiöiden huijaukseksi osoittamiseen erikoistunut taikuri James Randi sekä erilaista taikauskoa skeptisesti arvioiva CSICOP-järjestö (Suomessa Skepsis).

Historiallisesti skeptisismi on kohdistunut nimenomaan status quoon—vallitsevaan asiaintilaan—, ja siinä etenkin perinteeseen, perustelemattomiin uskonnollisiin väittämiin sekä tapakulttuuriin. Nykyään skeptikot epäilevät näkyvimmin puolitieteellisiä, taikauskoisia ja rajatietoon kuuluvia väittämiä, kuten UFO:jen olemassaoloa, astrologiaa, tyhjiöenergiaa ja vastaavia, mutta perinteisesti varovainen suhtautuminen on ulottunut myös yleisesti hyväksyttyihin uskonnollisiin väittämiin, yhteiskuntajärjestykseen, poliittisiin väittämiin, tieteelliseen tietoon sekä filosofisin perusolettamuksiin. Voidaankin sanoa, että vaikka skeptikot eivät yleensä olekaan tiedemiehiä, kaikki uskottavat tiedemiehet ovat välttämättä skeptikkoja.

Skeptisismi on olennainen osa rationalismia, joka on niin ikään vanhaa perua. Rationalismi tarkoittaa järjen kohottamista ihmisen määrääväksi piirteeksi ja inhimillisen ajattelun arvon mittariksi. Sen juuret ovat antiikin filosofiassa, mutta nykyisessä auktoriteettienvastaisessa, skeptisessä muodossaan rationalismi syntyi valistusajalla. Sitä kannattivat ajan aatteelliset vaikuttajat laidasta laitaan, ja se on myötävaikuttanut voimakkaasti niin yhteiskunnan sekularisoitumiseen, kahden suurimman poliittisen teoriastruktuurin (liberalismi ja sosialismi) syntyyn sekä tieteellisen maailmankuvan leviämiseen. Voidaan sanoa, että järkiperäisyyden nousu on tärkein yksittäinen syy nykyisen länsimaisen elämäntavan, yhteiskuntamallin ja talousihmeen syntyyn.


Mitä on popperilaisuus? Miten se liittyy libertarismiin?

Popperilainen maailmankuva lähtee siitä, että me elämme objektiivisessa todellisuudessa ja että voimme tieteellisen menetelmän avulla parantaa ymmärrystämme siitä kuinka se toimii. Tieteellinen metodi toimii siten, että tiedemies laatii tutkimaansa ilmiötä selittävän teorian ja alistaa sen tämän jälkeen mahdollisimman voimakkaalle kritiikille ja empiiriselle kokeille. Väärät teoriat saadaan tällöin hitaasti falsifioitua, ja tietomme maailman toiminnasta vähitellen paranee. Nykypopperilaisuudelle laajassa mielessä on ominaista, että tämä tieteenfilosofiasta lähtenyt epistemologia laajennetaan koskemaan hyvin suurta osaa inhimillisestä tiedosta kokonaisuutena.

Niinpä myös moraali- ja poliittinen filosofia voidaan nähdä empiirisen, objektiivisen tiedon piirissä olevaksi asiaksi. Tästä näkökulmasta moraali käsittelee sitä, mitä ihmisen on oikein haluta ja mitkä tavat ovat oikeita halujen saavuttamiseksi. Koska erilaisia moraalijärjestelmiä on mahdollista luoda ääretön määrä, meidän tulee löytää tapoja kritisoida niitä; löytää järjestelmästä oleellisia vikoja, jotka auttavat meidät hylkäämään huonot järjestelmät ja etsimään parempia. Vastaavasti poliittiset järjestelmät eivät ole vain subjektiivisia mielipiteitä, vaan kritisoitavissa olevia tiedollisia rakenteita. Moraali- ja poliittisen filosofian tehtävänä on toisaalta ylläpitää tällaista kritiikkiä, toisaalta kehittää uusia työkaluja joilla moraaliteorioita voidaan käsitellä sekä parempia kriteerejä joita vastaan teorioita voidaan arvioida.

Popperin seuraajat ovat tavallisesti varsin käytännönläheisiä. Ne perusperiaatteet joita he käyttävät moraalin arviointiin lähtevät maalaisjärjestä, käytännön näkökohdista tai hyötyperusteista. Moraalijärjestelmältä voidaan esimerkiksi vaatia, että sitä noudattavan ihmisen tulee voida onnistua tavoitteissaan. Jos näin ei ole, ihminen epäonnistuu väistämättä oman moraalijärjestelmänsä puitteissa (koska tavoitteet ovat osa moraalijärjestelmää). Esimerkiksi moraali joka rajoittaa ilman perusteltua syytä yksilön tekemisiä on tämän takia huono.

Samoin, moraalijärjestelmän tulee olla sellainen, että se sallii itsensä kritisoinnin ja korvatuksi tulemisen mikäli parempi moraaliteoria löytyy. Jos moraalijärjestelmä ei salli tätä, se estää oikean moraalin löytämisen ja näin myös noudattamisen. Moraalin tulee siis olla avointa ja itsekriittistä, ei dogmaattista tai konservatiivista.

Esimerkkejä tällaisista yksinkertaisista, järkiperäisistä kriteerioista joita moraalille voidaan asettaa löytyy huomattava määrä, ja jo niistä seuraa yllättävän tiukka perinteisen moraalin kritiikki.

Sama pätee sitten myös siihen moraalin osajoukkoon jonka me kohotamme laiksi. Yhteiskuntajärjestelmänkin tulisi olla sellainen, että se tuottaa toivottuja lopputuloksia ja kestää kriittisen tarkastelun. Kuten moraalijärjestelmällä poliittisella ideologialla on aina tavoitteita ja ehdotettuja menetelmiä näiden saavuttamiseksi. Tällaisen ideologian tulisi kestää samanlainen kriittinen tarkastelu. Erityisesti järjestelmä ei saa estää uuden tiedon luomista. Tästä syystä popperilaiset kannattavat avointa yhteiskuntaa.

Edelleen, yhteiskuntajärjestelmän pitää olla konsistentti, eli tavoitteiden pitää olla saavutettavissa esitetyillä keinoilla. Siksi popperilaisuuteen kuuluu olennaisena osana järkiperäinen politiikka—ei riitä että on yhteiskunnasta jotakin mieltä, vaan on pystyttävä myös perustelemaan miksi ja pidettävä huolta että omat poliittiset mielipiteet ovat sopusoinnussa sen kanssa mitä me tiedämme yhteiskunnan toiminnasta.

Tällainen tiedonkuva on erittäin hyvässä sopusoinnussa liberalismiin perinteisesti liittyvien valistusarvojen, kuten skeptisyyden, rationaalisuuden ja edistysuskon kanssa. Niinpä libertaariliikkeessäkin on popperilainen siipensä.


Mitä tarkoittaa "avoin yhteiskunta"? Välittävätkö libertaarit siitä?

Kts. artikkeli.


Mitä on TCS/ARR? Miten se liittyy libertarismiin?

TCS (Taking Children Seriously) on oppimisen filosofia, jonka mukaan lapset ovat ajatteluun kykeneviä itsenäisiä ihmisiä. Heitä pitäisi auttaa ymmärtämään maailmaa, ei pakottaa toimimaan vanhempien tai muiden ihmisten tahdon mukaisesti. TCS:n ovat alunperin kehittäneet David Deutsch and Sarah Fitz-Claridge, ja se pohjautuu osittain Karl Popperin epistemologiaan sekä hänen aikaisiin pedagogisiin kirjoituksiinsa.

ARR (Autonomy Respecting Relationships) on ihmissuhteisiin liittyvä filosofia, jossa painotetaan ihmistä itsenäisenä olentona, jota ei tulisi pakottaa tai painostaa päätöksiin. Ihmisten välisen vuorovaikutuksen tulisi olla täysin vapaaehtoista kaikkien vuorovaikutukseen osallistuvien kohdalla. ARR on alunperin syntynyt TCS:n laajennoksena, mutta on nykyään itsenäinen liike.

Sekä TCS että ARR ovat erittäin individualistisia näkökulmia. Molemmat kieltävät yksiselitteisesti toisten pakottamisen, ja myöntävät näin yksilönvapauden arvon. Molemmat menevät pakottamisen osalta myös huomattavasti pidemmälle kuin poliittinen liberalismi, ja tähtäävät yksityiseen elämään josta ihmisten väliset konfliktit on mahdollisimman pitkälti neuvoteltu pois. Ajatusmaailma korostaa ongelmanratkaisun keskeisyyttä, vastustaa ajatusta jonka mukaan asiat täytyy tehdä perinteisellä tavalla ja keskittyy nimenomaan harmonisen yhteiselon hyötyihin, ongelmien asemesta. Kyseessä on pohjimmiltaan perinteinen liberaalihenkinen moraalifilosofia, mutta uudelleenformuloituna Popperilaisen epistemologian ja autonomisen oppimisnäkemyksen termein.

TCS:n ja ARR:n pitkällemenevästä individualismista ja voimakkaasta rauhanomaisuuden korostuksesta seuraa, että niiden kannattajat ovat valtapuolisesti joko libertaareja tai vasemmistoanarkisteja.


Mitä on cypherpunk? Onko se libertaaria?

Cypherpunk on yhdistelmä sanoista "cyberpunk" ja "cipher". Ensimmäinen on tieteisfiktion dystooppinen, lähitulevaisuuteen sijoittuva muoto jossa kuvataan useimmiten näkyvissä olevan korkeateknologian mahdollisia vaikutuksia ihmisten arkielämään, usein hyvin yksityiskohtaisesti. Jälkimmäinen tarkoittaa salakirjoitusjärjestelmää. Kokonaisuutena termi tarkoittaa cypherpunks-nimisellä yhdysvaltalaisella sähköpostilistalla kirjoittaneita ja sen kautta toimineita, tai listan ajatusmaailman omaksuneita henkilöitä.

Cypherpunks-listan perustivat Timothy C. May ja Eric Hughes vuonna 1992, muutaman päivän aivomyrskyn jälkeen. Perusajatuksena oli, että laajalle levinnyt vahva salakirjoitusteknologia mahdollistaa tulevaisuudessa kanssakäymisen ja kaupan muotoja, jotka muuttavat voimakkaasti yhteiskuntaa. Tärkein tällainen muutos olisi täysin anonyymin rahan synty, joka tekisi verottamisen, palkkamurhan tilaamisen rankaisun ja monet muut nykyään helpot valtion tehtävät mahdottomiksi. Seurauksena olisi valtion häviäminen ja anarkokapitalismi, ei poliittisen toiminnan seurauksena, vaan teknologisesta välttämättömyydestä. Tosin useimmat cypherpunkkarit ovat myös aatteellisia libertaareja, joten cypherpunkkarit pitävät tätä ns. kryptoanarkiaa toivottavana.

Nykyään cypherpunks-lista on suurimman osan ajasta kuollut, mutta se aktivoituu silloin tällöin salakirjoitusteknologiassa ja -politiikassa tapahtuvien muutosten aikaan. Listan ajatukset elävät myös edelleen esimerkiksi P2P-verkkoja kehittävissä piireissä, ja listan osanottajilla on merkittävä asema kryptografiaan liittyvässä julkisessa keskustelussa, salakirjoitussovellusten kehityksessä ja niiden levittämisessä.


Mitä tarkoittaa vapaus? NAP? Nonaggressioperiaate?

Kts. artikkeli.


Millainen libertarismin ihmiskuva on? Mitä siitä seuraa?

Libertarismi ei ole kokonainen filosofia, vaan puhtaimmillaan vain teoria oikeudenmukaisesta laista. Niinpä sillä ei ole yhtenäistä ihmiskuvaa. Suurin osa libertarismin seurauksista voidaan johtaa useista erillisistä filosofioista ja ihmiskuvista. Libertaarit katsovat, että tämä on lähinnä teoreettinen vahvuus.

Libertaareilla filosofioilla on kuitenkin tiettyjä yhteisiä piirteitä, joista voidaan ehkä sanoa jotakin. Useimmat libertaarit lähtevät melko tavallisista liberaaleista perusperiaatteista, ja seuraavat pitkälti valistusajan ihmiskuvaa. Se lähtee erillisistä, erilaisista yksilöistä ja korostaa ihmisten kykenevyyttä auktoriteeteista, massoista ja perinteistä riippumattomaan päätöksentekoon. Se on siis individualistinen, alusta loppuun.

Tässä suhteessa libertarismi on leimallisesti kypsien ja vastuullisten ihmisten aate: omat päätöksesi ovat omiasi, niin hyvässä kuin pahassakin.

Valtavirtalibertarismin valistusperintö ehkä taas näkyy selvimmin siinä, että aate korostaa voimakkaasti järjenkäytön merkitystä. Me katsomme, että kyky ajatella – käytää järkeä, älyä, kykyämme yleistää ja teorianmuodostusta – on tärkein ihmistä määrittävä tekijä. Kriittinen ajattelu, tiede ja innovaatio ovat tällöin voimakkaimmat yhteiskuntaa muokkaavat tekijät.

Libertarismi on hyvin järkiperäinen ja teoreettinen rakennelma. Se puhuu oikeellisesta politiikasta aikuisten, ajattelevien yksilöiden maailmassa, jossa mitään kansan tahtoa tai siistiä konsensusta maailmanmenosta ei ole. Libertarismi pyrkii kohti yhteiskuntamallia, joka sietää tällaista monimielistä, moniarvoista todellisuutta, muuttamatta sitä ja taistelematta sitä vastaan.

Markkinaliberalismi lähtee myös melko optimistisesta ihmiskuvasta. Katsomme, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä kunhan heille vain annetaan siihen mahdollisuus. Ihmiset ovat myös selvästi sosiaalisia; me pidämme toistemme seurasta ja teemme asioita toistemme hyväksi koska haluamme niin. Näemme yksilöt kykeneviksi, kehityshaluisiksi, kunnianhimoisiksi ja mukautumiskykyisiksi otuksiksi – historia on jo moneen kertaan osoittanut, että ihmiset pystyvät tekemään asioita jotka ovat olleet täysin edellisen sukupolven käsityskyvyn ulkopuolella. Teknologiassa, yksityisessä elämässä, kansalaisyhteiskunnassa, taloudessa, tieteessä, kaikilla elämänaloilla. Seurauksena on tietty tulevaisuususko ja positiivinen suhtautuminen muun muassa taloudelliseen kehitykseen.

Toisaalta libertarismi on sitten myös fallibilistinen ja skeptinen ideologia. Ihmiset auttamatta silloin tällöin tekevät virheitä, toimivat väärin ja ovat liian ahneita. Aina kaikki tieto ei ole saatavilla tai sitä ei niin jakseta miettiä. Joskus ihmiset ovat jopa pahansuopia.

Libertarismiin tai liberalismiin yleensä voidaan päästä myös pessimistisemmästä ihmiskuvasta: voidaan ajatella, että vapauden vaihtoehto on valta ja valta turmelee ihmisen. Kun yksilöltä poistetaan oikeus päättää omista asioistaan, jonkun muun täytyy tehdä päätökset. Jos ihmisiä ei uskalla päästää päättämään omista asioista, onko sitten yhtään parempi ajatus päästää ihmiset päättämään lisäksi myös muiden asioista?

Libertaareilla on ainakin kolme ratkaisua ongelmaan. Ensinkin, ihmiset tekevät helposti typeriä ratkaisuja jos heidän ei tarvitse ajatella tai miettiä kustannuksia. Niinpä vapaus on hyvä asia—se pakottaa kantamaan omien päätösten kulut ja näin välillisesti ajattelemaan sekä kasvamaan. Toisekseen, libertaarit uskovat avoimeen yhteiskuntaan, jossa ketään ei voida estää esittämästä mielipiteitään, haastamasta nykyisiä teorioita tai kehittämästä uusia toimintamalleja. Jos uusista ajatuksista on jotakin hyötyä, ne ovat pääsääntöisesti taloudellisesti kannattavia, ja libertaari talous kannustaa toteuttamaan niitä. Viimein, jos joku on todella pahansuopa eikä yhtään välitä toisten kärsimästä vahingosta, on sentään parempi että hänet pysäytetään ja muiden annetaan kehittää tietoaan ja moraaliaan rauhassa. Vaikka yhteiskunnallinen toiminta ja tiedon kasautuminen ovatkin avoimia, moniarvoisia prosesseja, ne kuihtuvat ellei niitä vastustavia pysäytetä voimakeinoin. Hyvän yhteiskunnan kehitys on riippuvaista siitä, että selvästi yhteiskunnanvastaiset toimijat pidetään kurissa.

Libertaarit siis luottavat ensi sijassa siihen, että järkevät yksilöt sopeutuvat toisiinsa kunhan kannustimet ovat oikeat ja ajatukset saavat kilpailla vapaasti keskenään. Voimakeinoja käytetään vasta kun muita vaihtoehtoja vapauden turvaamiseksi ei ole.

Järkevä yksilö myös reagoi toisten ihmisten tekemisiin, yhteiskunnan tapoihin, sekä sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja sanktioihin. Ihmiset ajavat yleensä omaa etuaan, mutta elämä ei ole missään nimessä riippumatonta ympäröivistä ihmisistä. Tämän takia toisten suhtautuminen on ensiarvoisen tärkeää yksilön kehityksen kannalta. Ongelma onkin siinä, miten antaa yksilölle ympäristö, jossa hänen ei kannata loukata toisten oikeuksia, eikä vaarantaa yhteiskunnallista hyvinvointia, vaikka hakeekin omakohtaista hyvinvointia.

Libertaarien tavoitteena on yhteiskunta jossa vallitsee yksilöiden intressien luonnollinen harmonia, eli jossa ihmiset voivat ajaa omaa etuaan loukkaamatta toisten vastaavaa, ja samalla ilmaista sisäsyntyistä sosiaalisuuttaan yhteishyödyllisillä tavoilla. Haluaisimme että yksilöiden ja laajemman yhteiskunnan intressit ovat linjassa keskenään, niin että yksilöiden ahneus kanavoituu myös muiden hyödyksi, samalla kun yhteiskunta vaalii myös mahdollisuutta epäitsekkääseen toimintaan. Emme näe että mikään muu yhteiskunnallinen periaate kuin vapaus voisi päästä edes lähelle tällaista ihannetta.

Vastustavatko libertaarit demokratiaa? Miten kansan tahto toteutuu libertarismissa?

Kaikki libertaarit suhtautuvat skeptisesti demokratiaan, ja merkittävä osa myös vastustaa ainakin sen naiiveja muotoja. Pääsyitä ovat John Stuart Millin luoma tyrannisen enemmistön käsite, yhteisöpäättämiseen liittyvät moninaiset käsitteelliset ja käytännölliset ongelmat, sekä liberaali ajatus yksilöstä ensisijaisena poliittisena yksikkönä, kansan, ryhmän tai yhteiskunnan sijaan.

Ensinkin, on epäselvää mitä kansanvalta todella tarkoittaa. Kansat eivät ole tietoisia, päätöksiin kykeneviä yksiköitä, toisin kuin yksilöt. Niillä ei ole jäsentensä mielipiteistä erillistä, omaa tahtoa. Niinpä demokratia voidaan yksilökeskeisestä näkökulmasta katsoa vain yhdenlaiseksi päätöksentekomenettelyksi, jossa yksilöiden mielipiteistä johdetaan yhteisöllisiä päätöksiä. Tällöin enemmistöpäätökset osoittautuvat vain yhdeksi päätössäännöksi muiden muassa, eikä niillä ole erityisasemaa. Kun demokratia käsitetään näin, se ei enää voi oikeuttaa tehtyjä päätöksiä vaan se itse kaipaa oikeutusta. Pitävä oikeutus löytyy sitten vain täydelle yhdenmielisyydelle, ei enemmistöpäätöksille. Yksimielisyys taas tarkoittaa veto-oikeutta kaikille yhteisissä päätöksissä, ja yksilönvapaus takaa täsmälleen tällaisen oikeuden.

Toiseksi, enemmistö voi olla väärässä, pahantahtoista tai toimia yksipuolisten hyötynäkökohtien ajamana. Tällöin siitä voi tulla tyranninen, eli se voi hyväksikäyttää vähemmistöä. Tunnetuin esimerkki tällaisesta lienee Saksan natsipuolueen valtaannousu, joka lähti pitkän laman tuottamasta kaunaisesta työväenluokasta. Toinen tyypillinen esimerkki voisi olla lynkkausjoukko, jossa enemmistö päättää ottaa lain omiin käsiinsä. Libertaarit pitävät myös nykyisiä tulonsiirtoja itsekkään enemmistön piittaamattomuutena rikkaampien omistusoikeuksista. Tällaisten esimerkkien tähden libertaari joutuu kyseenalaistamaan demokratian oikeutuksen—jos demokraattinen prosessi ei voi oikeuttaa lynkkauksia, ei ole selvää että se voi oikeuttaa muitakaan päätöksiä.

Kolmanneksi, demokratiassa on käytännöllisiä ongelmia. Niitä valottavat muun muassa julkisen valinnan teoria joka kertoo itsekkyyden seurauksista demokratiassa, sosiaalisen valinnan teoria joka näyttää ettei täydellistä yhteisöllistä päätöksentekomenettelyä voi olla olemassa, peliteoria joka osoittaa yhteisöllisen päätöksenteon huomattavasti monimutkaisemmaksi kuin demokratian naiivi teoria antaa olettaa, sekä sosiaalipsykologia joka paljastaa yhteisöllisen päätöksenteon taustalla vaikuttavat arvaamattomat, irrationaaliset ja viettipohjaiset motiivit. Demokratia sosialisoi yhteiskunnallisen päätöksenteon, ja yllämainitut teoriat kertovat, että tästä seuraa lukemattomia epätoivottavia yllätyksiä. Libertaari joutuu siis kyseenalaistamaan demokratian myös sen arvaamattomuuden ja puolueellisuuden tähden.

Demokratian käytännölliset ongelmat ovat merkityksellisiä myös libertarismin sisäiselle keskustelulle. Anarkokapitalistien mielestä julkisen valinnan teoria nimittäin tarkoittaa, että valtio poikkeuksetta pyrkii "riistäytymään käsistä", ja kasvamaan. Tässä esimerkkinä käytetään USA:aa, joka oli alunperin tiukan perustuslain rajoittama valtioliitto. Oman verotusoikeuden saatuaan se on kuitenkin kasvanut moninkertaiseksi.

Demokratian vääristävä vaikutus näkyy monella tavalla. Yksi esimerkki voisi olla kaupunkien kaavoituspolitiikka. Yhdysvalloissa osa vähävaraisista asuu vakituisesti asuntovaunuissa. Enemmistö ei kuitenkaan pidä köyhistä, joten asuntovaunualueita siirretään kaupungin laitamille, pois muiden silmistä ja asuntojen hintoja pilaamasta. Jos kaavoitusta ei harrastettaisi, samoilla köyhillä olisi luultavasti yhdessä varaa ostaa tontti paremmalta paikalta. Suomessa esiintyy samaa NIMBY-ilmiötä kun asunnottomien asuntoloita, huumevieroitusklinikoita ja muita ikäviä instituutioita kaavoitetaan valmiiksi "huonoille alueille". Tämä johtaa sitten gettoutumiseen.

Demokratiaa perustellaan usein myös sen tasa-arvoisuudella, koska ääniä on vain yksi per äänestäjä. Voisi luulla, että demokratia auttaa köyhää, mutta todellisuudessa periaate ei toimi. Edustuksellisuus, eturyhmäpolitiikka, koalitiopolitiikka, vajavaiset vaalitavat ja muu teerenpeli sotkevat sen täysin. Kaikista köyhimmillä ei ole omia eturyhmiä tai vaikutusvaltaisia edustajia, joten demokratia ei ole niin tasa-arvoista kuin sen kannattajat väittävät. Useimmiten valta päätyy keskiluokalle, jolloin köyhimmät kärsivät eniten. Demokratia auttaa vain lukuisimpia.

Niinpä libertaarit epäilevät demokratiaa. Monet pitävät tätä kantaa pelottavana, koska usein kuvitellaan, että harvainvalta on kansanvallan ainoa vaihtoehto. Tiukan linjan libertaari kuitenkin katsoo, että yhteisöpäättäminen sinänsä on ongelma. Niinpä libertaari tarjoaa ongelmaan kolmatta, täysin erilaista ratkaisua, joka lähtee yksilön oikeuksista. Meidän mielestämme kaikkien tulisi voida päättää omista asioistaan.

Libertaari ihanne ei voi toteutua yön yli, joten joudumme ottamaan kantaa myös nykydemokratian muotoihin. Tässä asiassa libertaarien kannat vaihtelevat rajusti. Valtaosa libertaareista kannattaa perustuslaillisesti rajattua demokratiaa, jossa yksilöille on taattu tiukat perusoikeudet. Tällaista kansanvaltaa pidetään siedettävänä kompromissina, ja varaventtiilinä joka mahdollistaa rauhanomaisen muutoksen silloinkin kun yhteiskunnan enemmistö on yksilönvapautta vastaan. Useimmille libertaareille rauha ja lyhyen aikavälin tuottelias yhteiselo ovat tärkeämpiä päämääriä kuin täysi vapaus. Vaikka perustuslaista päätetäänkin yhteisöllisesti ja päätös menee helposti vikaan, useimmat libertaarit katsovat, että väkivaltainen vastarinta olisi kuitenkin haitallisempaa kuin nykyinen liberaalidemokratia.

Libertaarit myöntävät myös, että on päätöksiä jotka ovat nykytiedon mukaan välttämättä yhteisiä. Useimmissa tällaisissa asioissa libertaarit turvautuvat erilaisiin yksityisiin yhteisöihin joihin liittyminen on vapaaehtoista ja yksilölle kokonaisuudessaan kannattavaa, mutta joiden säännöt voivat toisaalta edellyttää sitoutumista enemmistöpäätöksiin tietyissä rajoissa siinä vaiheessa, kun on kyse aidosti yhteisistä asioista ja intressiristiriitoja esiintyy. Erilaiset asunto-osakeyhtiöt ovat tyypillinen ruohonjuuritason esimerkki hyväksyttävästä demokratiasta.

Laajemmissakin kysymyksissä suurin osa libertaareista on valmis yhteisölliseen päätöksentekoon jossakin muodossa, kunhan asian yhteisyys perustellaan kunnolla. Esimerkiksi ilmansaasteet eivät nykytiedon valossa voi olla täysin yksityisiä asioita, koska saaste vaikuttaa muiden terveyteen ja omaisuuteen. Valtaosa libertaareista mieluiten hallitsisi tällaisia ongelmia yksityisten oikeusjuttujen ja ryhmäkanteiden avulla, jotka voidaan mieltää yhdeksi yhteisöpäättämisen ja yhteisöllisten ongelmien hallinan prosessiksi, mutta osa olisi myös valmis hyväksymään ympäristöverot, tai saasterajoitukset yhdistettynä rajoittamattomaan päästökauppaan. Kaikki libertaarit kuitenkin toivovat, että tällaisiin ongelmiin lopulta kehitettäisiin aidosti yksityisiä, epäpoliittisia ratkaisuja.

Edustuksellinen demokratia on libertaarien piirissä kiistanalainen aihe. Toisaalta voidaan väittää, että ammattipoliitikot ovat asiantuntevampia kuin kansa, ja voivat johdonmukaisesti ajaa "sitä mitä kansa tarvitsee, ei sitä mitä se haluaa", eli yksilönvapautta. Toisaalta voidaan väittää, että edustuksellisuus vääristää kansan mielipiteitä yhteisöllisesti päätettävissä asioissa ja on myös eräänlaista harvainvaltaa. Kaikki libertaarit kuitenkin ovat samaa mieltä siitä, että yhteisöpäätösten ongelmia vähennetään tehokkaimmin rajoittamalla julkista valtaa. Libertaarit ajavat myös avoimuutta julkisessa päätöksenteossa, kannustavat kattavaa deliberaatiota ja ylipäänsä uskovat, että julkisen päätöksenteon tulisi perustua järkeen. Ei mielipiteisiin.


Mitä mieltä olette yksityisyydensuojasta?

Libertaarit kannattavat tiukkaa yksityisyydensuojaa. Me uskomme, että se estää valtiota ylläpitämästä mielivaltaisia lakeja jotka voisivat loukata yksilön oikeuksia. Yksityisyydensuoja kohottaa uhrittomien rikosten valvomiskustannuksia niin paljon, että niitä ei voida pitää yllä. Utilitaarilibertaarit katsovat, että tämä osoittaa uhrittomat rikokset haitallisiksi, ja että yksityisyydensuoja näin edistää yhteiskunnallisesti tehokkaita lakeja.

Vastaavasti luonnonoikeutta kannattavat libertaarit pitävät yksityisyyttä perusoikeutena. Lain ei tulisi ulottua neljän seinän sisälle, ellei jotakuta pakoteta. Yksityisyys tarkoittaa nimenomaan sitä, että ihmiset voivat yksityisesti tehdä mitä haluavat, kunhan he eivät loukkaa toisten vapautta. Jos jokin teko ei loukkaa kenenkään vapautta eikä yhteisö saa tietää siitä, se on tietysti oikein.


Miten perustuslaki eroaa tavallisesta laista?

Libertaari lainkuva lähtee yksilön oikeuksista, jotka katsotaan ensisijaisiksi julkiseen valtaan nähden. Valtiota pidetään vain yksilöiden vapaaehtoisena yhteenliittymänä, jonka ainoa tehtävä on ylläpitää yksilönvapautta. Tästä näkökulmasta perustuslaki on julkituotu yhteiskuntasopimus, joka määrittelee valtion täsmällisen toimialan, ja ennen kaikkea määrittelee yksilön oikeudet joita valtiolla ei ole oikeutta rikkoa. Siinä missä tavallinen laki on lakia yksilöille, perustuslaki on lakia valtiolle, ja sen ensisijainen tarkoitus on rajoittaa valtion valtaa suhteessa kansalaisiin.

Niinpä perustuslaki on hyvin erilainen ja tiukempi rakennelma kuin tavallinen laki. Sen muuttamisen tulisi olla hankalampaa kuin tavallisen lain, se ajaa tavallisen lain yli ja siinä määritellyt perusoikeudet ovat pitkälti muuttumattomia. Useimmat liberaalit ovat valmiita sallimaan jonkinlaisen perustuslain muutosmekanismin, mutta periaatteessa tämä on vain yhteiskunnallinen varoventtiili. Varsinkaan libertarismi ei edellytä tällaisen mahdollisuuden olemassaoloa, koska laajamittaista yksilönvapautta joka perustuslakiin tulisi sisältyä pidetään itsestäänselvänä perusoikeutena, jota ei voida lainsäädännöllisesti rajoittaa. Perustuslaki on osa hyvää lainsäädäntökulttuuria ja oikeusprosessia, mutta sen sisältö vain kirjaa sen mikä on oikein, ei määrää sitä.

Vahva perustuslaki on erityisen merkityksellinen osa libertarismia siksi, että perustuslaki ajaa myös demokraattisen päätöksenteon yli. Libertarismissa yhteiskunnallisen toiminnan reunaehtona toimii yksilönvapaus, ei demokratian tapainen kollektiivinen päätöksentekomekanismi.


Mikä on Ankapistan?

Ankapistan (engl. Ancapistan) on anti-state.com:in foorumeilla vakiintunut hypoteettinen anarkokapitalistinen maa. Se on tietynlainen anarkokapitalistinen utopia, johon viitataan kun halutaan erottaa libertaari teoria siitä mihin sen uskotaan käytännössä johtavan. Käsitteelle ei ole suoraa vastinetta klassisessa liberalismissa, joten monet minimivaltion kannattajat käyttävät vastaavasta hypoteesista usein nimikettä minarkia, ja odottavat, että ero teorian ja käytännön välillä selviää asiayhteydestä.


Mahdollista lisättävää

  • Mitä ovat luonnonoikeudet?
  • Mitä on objektivismi?
  • Onko libertarismi poliittinen vai filosofinen näkökanta?
  • Miksi vapaus on tärkeää?
  • Miksi yksityinen omistusoikeus on tärkeää? Olisiko kaikki libertarismissa omistettua?
  • Miten omistusoikeus syntyy? Miten valtausperiaate liittyy asiaan?
  • Mitä etua libertarismista on nykyjärjestelmään nähden?
  • Miksi libertaarien vapauskäsite on negatiivinen? Entä positiiviset/TSS-oikeudet?
  • Mitä libertarismi sanoo sodasta?
  • Miksi libertarismi on niin teoreettista?
  • Voiko valtiosta sanoutua irti? Mitä on sekessio? Entä sisävaltiot?
  • Positiiviset ja negatiiviset vapaudet
Henkilökohtaiset työkalut