Päivänpolitiikka ja ajankohtaiset kysymykset

Tämä sivu koskee libertarismia. Tähän kohtaan voisi lisätä linkin vastaavaan liberaalien yleisempään sivuun ja samalla lisätä nimen loppuun "libertarismissa".

Libertarismille yksittäiset poliittiset kysymykset eivät yleensä ole niin olennaisia kuin valtapuolueille tai tunnetummille aatteille, kuten konservatismille. Libertarismi puhuu yleisistä lainalaisuuksista ennen yksittäisiä esimerkkejä, eikä libertaarien ihanneyhteiskunta näin puutu sellaisiin yksittäisiin aiheisiin joihin nykyaatteet puuttuvat. Toisin kuin nykyaatteet, libertarismi ohjaa yhteiskuntaa vain epäsuorasti.

Poliittinen prosessi kuitenkin vaatii vastauksia yksittäisiin kysymyksiin, koska niitä todella nykyään säädellään tarkasti. Niinpä me libertaaritkin joudumme arvailemaan mihin vapauskäsityksemme kenties johtaisi. Voimme vain antaa esimerkkejä siitä miten yksityinen talous voisi hoitaa ne toimet jotka nykyään ovat julkisia. Tässä kappaleessa esitetyt ehdotukset eivät siis ole lakia, vaan yksi visio siitä miten säätelemätön talous voisi ehkä toimia.

Miten takaisitte tuoteturvallisuuden ja kuluttajansuojan?

Usein esitetään, että valtiota tarvitaan takaamaan kuluttajan oikeudet ja myytyjen tuotteiden turvallisuus. Esimerkiksi lääkkeiden tai ruoan markkinoilletulon kontrollilla valtio voi varmistaa ettei kuluttajille päädy vahingollisia tuotteita. Koneiden ja laitteiden turvallisuustutkimus perustellaan samalla tavalla.

Tuoteturvallisuuslainsäädäntö on taatusti pelastanut aikojen kuluessa monia ihmishenkiä. Valta päättää markkinoille tulevista lääkkeistä ei kuitenkaan ole pelkästään hyvä asia, sillä valtio voi päätyä rajoittamaan sellaisiakin lääkkeitä, joita ihmiset tarvitsisivat. Tällöin valtiovalta käytännössä tappaa ihmisiä, vaikkakin huomaamatta.

Libertaarit luottavatkin mieluummin tuottajien takuuseen lääkkeiden turvallisuudesta, koska tällaiset takeet ovat joustavampia ja kilpailu pakottaa jatkuvasti parantamaan niitä. Mikäli tehtaat tuovat markkinoille vahingollisia tuotteita, asiakkaat voivat vaatia niiltä vahingonkorvauksia ja vaihtaa luotettavampaan merkkiin. Muun muassa tunnetussa thalidomiditapauksessa tämä ei ollut mahdollista, koska viranomaisten testauksen ja hyväksynnän katsottiin vapauttaneen lääketehtaat vastuusta.^lähde?

Samoin libertaarit uskovat, että yksityinen talous kykenee tuottamaan tehokkaita sertifiointijärjestelmiä, puolueettoman kuluttajalehdistön, monenmuotoisia takuujärjestelyjä ja ylipäänsä luottamusta luovia ja kanavoivia instituutioita. Perinteisesti näin on tapahtunutkin, mistä esimerkiksi puolueettoman arbitraation, tilintarkastajakunnan ja vaikkapa autolehtien synty toimivat erinomaisina esimerkkeinä. Se, että tällaiset instituutiot eivät ole näkyvämpiä johtuu sertifikaatioalan valtiollistamisesta, ei niinkään siitä etteivätkö ne toimisi.

Mitä libertaarit ajattelevat eläkkeistä?

Eläkkeet ovat pohjimmiltaan säästämistä vanhuutta varten. Silloin kun yksilö on parhaassa työiässä hän voi säästää, niin ettei ikäännyttyään joudu tekemään yhtä paljon tai lainkaan työtä. Nykyinen eläkejärjestelmä lähtee periaatteessa tästä, ja niin lähtisi libertaarienkin ratkaisu.

Libertaarien ratkaisu olisi kuitenkin yksityinen ja yksilöllinen. Kukin voisi siinä säästää niin paljon kuin haluaa, ja varat sijoitettaisiin yksityisiin eläkevakuutuksiin, arvopapereihin, arvometalleihin tai pankkitalletuksiin, sen mukaan millaisia riskejä kukin yksittäinen ihminen on valmis ottamaan. Kukin voisi säästää niin paljon kuin haluaa tai kykenee ja sijoittaa varansa parhaaksi näkemällään tavalla. Eläke määräytyisi puhtaasti omista valinnoista ja tuloista.

Libertaarin ratkaisun etuna olisi korkeampi keskimääräinen tuotto eläkesäästöille ja niiden ohjautuminen tehokkaiksi sijoituksiksi, mikä lisäisi sekä yhteiskunnallisen tuotantopääoman keräytymistä että eläkeläisten tulevaa osaa siitä. Yksityinen vastuu antaisi hyvän syyn sijoittaa eläkesäästötkin järkevästi.

Myös vapausnäkökulma on jälleen tärkeä. Kaikki eivät halua säästää samaa määrää eläkepäiville tai ylipäänsä siirtyä eläkkeelle. Kaikki eivät halua ottaa samanlaisia riskejä eläkepäivien suhteen ja jotkut haluavat realisoida eläkesäästönsä jotakin tämänhetkistä projektia varten. Eläkesäästöt käyttäytyvät kaikissa suhteissa samoin kuin tavallisetkin säästöt. On parempi että kukin saa päättää tällaisista asioista itse.

Kaikkein ikävin nykyjärjestelmään liittyvä piirre on kuitenkin sen sukupolvisidonnaisuus. Julkisesti rahoitetut eläkejärjestelmät eivät tyypillisesti ole aktuaarisia, vaan niissä säästetty raha itse asiassa kulutetaan saman tien ja sijoituspääoma koostuukin lopulta lähinnä valtionobligaatioista. Syöty pääoma ei sitten tuota ja "maksa itseään takaisin", vaan eläkkeet lopulta maksetaan seuraavalta sukupolvelta perittyinä veroina. Järjestely on paitsi epäoikeudenmukainen tulonsiirto seuraavalta sukupolvelta edelliselle, myös riskialtis vanhuksille—entäs jos nuoret aikanaan päättävät lakkauttaa julkiset eläkkeet? Tämähän toki olisi oikeutettua…

Libertaarit ajavat eläkejärjestelmän yksityistämistä niin valinnanvapauteen, tehokkuuteen, talouskasvuun kuin sukupolvien välisiin oikeudenmukaisuusperusteisiinkin vedoten.

Kannatatteko subventoitua teollisuutta, maataloutta tai kulttuuria?

Emme.

Libertaarit eivät erota erilaisia yhteiskunnallisen toiminnan aloja toisistaan niin kuin päivänpolitiikassa usein tehdään. Meille kaikki yhteiskunnallinen toiminta lähtee yksilöiden valinnoista ja vapaaehtoisesta yhteistyöstä, ja on näin yhtä arvokasta. Yhtäkään inhimillisen toiminnan alaa ei libertaarien mielestä tarvitse erityisesti tukea, koska yksilöt järjestävät elämänsä ja tekemisensä kuten parhaaksi näkevät. Yhteiskunnallisen toiminnan eri sektoreilla on oma luonnollinen tasapainonsa aivan kuten alojen sisäisilläkin asioilla. Tämä tasapaino määräytyy libertaarien mielestä parhaiten markkinoilla. Niinpä maataloutta ei tarvitse tukea muuhun yrittäjyyteen nähden, koska se hakee oman parhaan muotonsa ja laajuutensa markkinavoimien ajamana. Kulttuurilla ei ole erityisasemaa, koska ihmiset tuottavat ja kuluttavat kulttuuria aivan kuten muitakin palveluja. Ylipäänsä sekaantuminen yksilöiden valintoihin vain haittaisi markkinoiden luonnollista tasapainoa.

Tukiaiset olisivat myös moraalisesti arveluttavia. Esimerkiksi kulttuurin tukeminen välttämättä sorsii kaikkea muuta yhteiskunnallista toimintaa, ja riistää niiden piirissä toimivilta valinnanvapauden. Sama pätee kaikkiin muihinkin tukiin. Niistä seuraa aina vapaudenrajoitus jollekulle, ja tehottomuutta, kun yksilöt eivät saakaan enää valita itselleen parhaita vaihtoehtoja.

Ehkä pelottavin seuraus tukiaispolitiikasta on kuitenkin tuettujen alojen politisoituminen ja jähmettyminen. Kulttuurin kohdalla tyypillinen esimerkki voisi olla vaikkapa korkeakulttuurin suosiminen, joka johtaa kulttuurisen innovaation hidastumiseen. Yksi syy miksi korkeakulttuuri tuppaa olemaan konservatiivista on nimittäin siinä, että saadakseen julkisia tukiaisia sen täytyy seurata aiemmin asetettuja korkeakulttuurisuuden kriteerejä. Tällainen byrokratisoituminen luonnollisesti hyydyttää alan kuin alan. Vapailla markkinoilla innovaatiot ja kehitys sen sijaan kukoistavat, koska ajatukset kehittyvät sulavasti yksilötasolla, ilman laajempaa poliittista prosessia tai kehityksen vastaisia kannustimia.

Kannatatteko subventoitua tiedettä?

Emme, vaikka tämä onkin monimutkaisempi kysymys kuin useimpien tukiaisten kohdalla. Libertaareille tiedekin on lähtökohtaisesti yksityisen yrittelijäisyyden hallitsema asia.

Ongelma on siinä, että taloudellisesti tieteen tukeminen eroaa jonkin verran esimerkiksi teollisuustukiaisista. Tiede tuottaa mittavia ulkoishyötyjä, joten usein pelätään, että yksityiset markkinat eivät pysty rahoittamaan sitä tehokkaasti.

Päättely on kuitenkin vajavainen. Yksityisten yliopistojen toiminnasta tiedetään, että jopa puhdas tiede on kytkettävissä sovellettuun tieteesen ja teknologiaan tavalla, joka mahdollistaa tehokkaan rahoituksen. Liikeyritykset rahoittavat nykyäänkin tuntuvasti teknologiayliopistoissa tapahtuvaa puhtaan tieteen tutkimusta. Liikesalaisuuksilla ja sopimuskäytännöillä voidaan taata, että teknisten innovaatioiden kehittäminen on kannattavaa, ja tällöin myös se osa puhtaasta tieteestä joka palvelee edes välillisesti soveltavampia aloja tulee kannattavaksi. Yliopistoinstituutiot kykenevät hankkimaan varoja monilla muillakin tavoilla, kuten urheilujoukkueidensa pääsylipputuloista. Yksityinen talous pystyy siis ratkaisemaan rahoitusongelman ilman tukiaisiakin.

Usein myös unohtuu, että tieteen politisoituminen vaarantaa sen innovatiivisuuden ja puolueettomuuden. Hyvänä esimerkkinä voisi toimia vaikkapa ilmastotutkimus, jonka rahoitus on paisunut huomattavasti sen jälkeen kun vihreä liike teki ilmastonmuutoksesta keskeisen poliittisen kysymyksen. Vaikka parempi rahoitus onkin tuottanut paljon uutta, hyödyllistä klimatologista tietoa, se on tuonut mukanaan myös puolueellisia ekokonsultteja ja eräänlaisen akateemisen ilmastonmuutosbisneksen. Tämä haittaa merkittävästi alan kehitystä, aivan kuten teknologiatuet ovat vääristäneet tietoteknologia-alaa 90-luvun erilaisten laajakaista-aloitteiden jälkeen.^lähde? Tieteen depolitisoinnista seuraisi suoria hyötyjä sen kehitykselle sinänsä, ja on varsin mahdollista että nämä hyödyt kompensoivat julkisen rahoituksen häviämisestä mahdollisesti syntyvät ongelmat.

Viimein, tieteellistä tutkimusta (ja varsinkin puhdasta tiedettä) pidetään usein jonkinlaisena itseisarvona tai "sivilisaatioprojektina". Katsotaan, että tiedettä tulisi tehdä vaikka se ei suoraan hyödyttäisikään laajempaa yleisöä. Libertaarit eivät jaa tätä näkemystä, vaan katsovat, että ne joille tiede on itseisarvo voivat rahoittaa sitä yksityisesti. Näin tapahtuukin joka päivä, erilaisten säätiöiden, osuuskuntien ja teollisuusliittojen kautta. Laajemmalla kansalla ei kuitenkaan ole libertaarien mielestä mitään velvollisuutta välittää tieteestä. Tämän takia libertaarit katsovat, että jos tiedetukiaisten lopettaminen johtaa tutkimuksen vähenemiseen tai valikoitujen alojen kuihtumiseen, kyseessä on yhteiskunnallisesti neutraali asia. Tieto ja ymmärrys eivät libertaarien mielestä ole kuin yksi monista inhimillisistä päämääristä, joten muitakin pitäisi saada vapaasti tavoitella.

Vastustavatko libertaarit todella asevelvollisuutta?

Kyllä.

Asevelvollisuutta perustellaan monilla syillä. Tärkeimmät liittyvät maanpuolustuksen käytännön toteutukseen ja kuluihin, sekä moraalisiin velvollisuuksiin isänmaata kohtaan. Asevelvollisuudella katsotaan usein olevan myös kasvatuksellisia tehtäviä, etenkin poikien suhteen. Silloin tällöin kuulee taloustieteellisiäkin argumentteja asevelvollisuuden puolesta; ne nojaavat tyypillisesti maanpuolustuksen ulkoishyötyihin tai harvoin toteutuvien riskien aliarviointiin.

Maanpuolustus on todella osittainen julkishyödyke. Jos ympäröivät ihmiset puolustavat aluettaan hyökkäykseltä, sinun ei välttämättä tarvitse. Niinpä et investoi maanpuolustukseen, kaikki ajattelevat samoin, eikä maanpuolustusta välttämättä saada rahoitettua. Päättely on kuitenkin puutteellinen. Todellisuudessa nykysodankäynti ulottuu heti myös sisämaahan, esimerkiksi pommitusten muodossa. Samoin, maanpuolustuksen julkishyödykeluonteesta ei seuraa, että asevelvollisuus olisi paras tapa ratkaista ongelma. Päin vastoin, väitteestä seuraa korkeintaan verovaroin rahoitettu palkka-armeija tai palkattu reservi. Libertaarit tyypillisesti kannattavat näiden yhdistelmää.

Väite palkka-armeijan kalleudesta on vielä harhaanjohtavampi, koska se ei ota huomioon asevelvollisuuden todellisia kuluja. Vaikka asevelvolliselle ei makseta rahaa, hänen tuotantopanoksensa on kuitenkin palveluksen ajan pois yhteiskunnalta. Hän kuluttaa, vaikka ei tee tuottavaa työtä eikä maksa veroja. Se hyödyllinenkin harjoitus jonka hän sotaväessä läpikäy on luultavasti huonompaa ajankäyttöä kuin vapaa elämä, koska hintajärjestelmä ei tässä ohjaa parhaita sotilaita armeijaan ja muita muihin töihin. Palkka-armeijaan taas päätyvät ne jotka ovat parhaita maanpuolustajia, samalla kun muut voivat tehdä tuottavaa työtä ja maksaa osuutensa maanpuolustuksesta välillisesti. Palkka-armeija johtaa samanlaiseen tuottavaan työnjakoon kuin muillakin taloudenaloilla. Asevelvollisuus taas vain siirtää kustannukset rahallisen kirjanpidon ulkopuolelle, ja tehottomuushaitta tekee siitä itse asiassa reaalisin termein kalliimman järjestelmän kuin palkka-armeijasta.

Samoin kannattaa muistaa, että libertaarit kannattavat yleensä varsinaisen täysipäiväisen palkka-armeijan ja pienemmällä palkalla ylläpidetyn reservin yhdistelmää. Tämä laskee rahallisiakin kuluja huomattavasti, vaikka järjestelmä on sisäpoliittisesti paljon vakaampi kuin seisova armeija ja tuotettu puolustuskyky likimain yhtäläinen. Kyse on jälleen järkevästä työnjaosta—esimerkiksi jalkaväkeä tarvitaan vain sotaoloissa, joten se on parempi pitää reservissä. Näin saadaan myös paljon mittavampi jalkaväki samaan hintaan.

Entä riskien aliarviointi? Ehkäpä yksilöt eivät ota sodanuhkaa riittävän vakavasti ja ali-investoivat maanpuolustukseen? Tämäkin argumentti on pitämätön, koska myös nykyinen armeija kärsii samasta ongelmasta. Jos ihmiset johdonmukaisesti jättävät riskit huomiotta, he jättäisivät ne huomiotta myös nykyään, eikä asevelvollisuusarmeijan kalustoon, koulutukseen tai miesvahvuuteen investoida tarpeeksi. Lisäksi yksityinen talous tarjoaa lukemattomia instituutioita jotka ovat erikoistuneet tällaisten ongelmien ratkaisemiseen. Sijoitus- ja vakuutusyhtiöt sekä yksityiset säätiöt ovat vain muutamia esimerkkejä pitkäaikaisten riskien hallintaan ja arviointiin erikoistuneista yksityisistä organisaatioista.

Viimeisin argumentti on itse asiassa niin vahva, että useimmat anarkokapitalistit luottaisivat hyvillä mielin koko maanpuolustuksen mieluummin yksityisten instituutioiden käsiin, jo tänään.

Taloudellisten argumenttien lisäksi libertaarit joutuvat vastaamaan vielä moraalisiin. Tärkein niistä lienee kunkin omakohtainen moraalinen vastuu yhteiskuntarauhan ylläpidosta, ja isänmaan turvallisuudesta.

Ensimmäiseen osaan libertaarit yleensä yhtyvät täysimittaisesti—kullakin on todella velvollisuus ylläpitää rauhaa—mutta tästä ei seuraa sen enempää velvollisuutta mennä armeijaan kuin puolustaa muita. Varsinkaan tuntemattomia. Kukin voi yhtä hyvin tehdä osansa maksamalla veroja tai turvallisuuspalvelun hinnaston mukaista puolustusmaksua. Ja kun libertarismi nyt on osa liberalismia, joka lähtee yksilöiden oikeuksista ja ylipäänsä sallii valtiot ja isänmaat korkeintaan ikävänä välttämättömyytenä sen jälkeen kun ne on ensin alistettu yksilöille, isänmaallisuus ei oikein vakuuta. Libertaarit arvioivat isänmaallisuutta sen mukaan kuinka se suhtautuu yksilönvapauteen, eivät yksilönvapautta sen mukaan mitä nationalismi siitä sanoo.

Viimein, sotaväki katsotaan usein myös kasvatukselliseksi instituutioksi, etenkin nuorille miehille. Monet väittävät, että aseellinen palvelus tekee pojista miehiä. Tämä kuitenkin pätee vain, jos "miehet" ovat valtion kyseenalaistamattomia palvelijoita, tarvitsevat tappajan koulutuksen ja jos yhteiskunta jotenkin hyötyy asevelvollisuusarmeijan ylläpitämästä sovinistisesta arvojärjestelmästä. Libertaarit eivät hyväksy tällaisia ajatuksia, vaan uskovat, että aikuisiksi, vastuullisiksi yksilöiksi kasvetaan vapauden ja laillisen tasa-arvon vallitessa. Niinpä pidämme asevelvollisuusarmeijaa itse asiassa haitallisena nuorten kehitykselle—se tekee asevelvollisista heikkoluonteisia, kykenemättömiä omakohtaiseen harkintaan, haluttomia kunnioittamaan sukupuolten tiukkaa tasa-arvoa sekä kyvyttömiä arvostamaan täysin sitä vastuuta joka aseelliseen vastarintaan liittyy.

Miten suhtaudutte kansalais- ja nuorisopalvelukseen?

Kansalais- ja nuorisopalvelus ovat asevelvollisuuden tapaisia instituutioita, joita varsinkin konservatiivipuolueet silloin tällöin kannattavat. Ne eroavat toisistaan vain palvelukseen passitettavien iän perusteella. Yleensä palveluksen ensisijaisena päämääränä on yksilöiden "kasvattaminen kansalaisiksi", koulutus yhteisvastuuseen ja sosiaalistaminen. Palveluksen tarpeellisuutta perustellaan tyypillisesti kollektiivisen vastuun positiivisilla vaikutuksilla, ja varsinkin nuorisopalvelus yleensä tähtää nuorten vertaiskontrollin vahvistamiseen. Silloin tällöin järjestelmällä tavoitellaan toissijaisesti myös suoraa hyötyä tehdystä työstä tai korjata kotikasvatuksen "virheitä".

Molemmat palvelusmuodot ovat libertaarien mielestä orjatyötä ja tehottomia, siis yksiselitteisesti väärin. Liberaalit vastustivat aikanaan Hitler-Jugendia, ja me vastustamme vastaavia palvelusmuotoja edelleen. Pakollisuuteen tähtäävä uuskonservatiivinen Freedom Corps-hömppä on vain yksi esimerkki.

Libertarismissa yhteiskunnalla ei ole minkäänlaista oikeutta "kasvattaa" yksilöitä. Yksilöt ovat mitä ovat, ja heillä on siihen oikeus niin kauan kuin eivät loukkaa toisten vapautta. Kenelläkään ei ole oikeutta odottaa toisilta tuottavuutta, mukavuutta, hyödyllisyyttä tai vastaavaa. Yksilöiden tulee saada käyttäytyä kuten haluavat, ja vaikka tämä yleensä tuottaakin hyötyä muille, aina se ei tuota. Toisten valintoja pitää kuitenkin kunnioittaa.

Palveluksen välitön hyöty valtiolle on toki kiistämätön, mutta tällainen pakottaminen on libertaarien mielestä pakkotyötä. Toisilla ihmisillä ei ole oikeutta yksilön työn tuloksiin, joten pelkkä välitön hyöty yhdelle yhteiskunnan toimijoista ei voi tässä toimia perusteena pakkotyölle. Välillisesti pakottaminen aiheuttaa myös pahoja tehokkuushaittoja, koska ihmiset eivät voi enää täysipainoisesti ohjautua niille elämänaloille joilla he toimivat parhaiten. Pidemmällä aikavälillä koko yhteiskunta hyötyisi siitä, että kukin saisi valita omat kiinnostuksenkohteensa, ja pärjätä aloilla joille parhaiten sopii. Jos arvioimme pakkotyötä koko yhteiskunnan eikä vain valtion näkökulmasta, se on poikkeuksetta haitallista.

Mitä libertaarit tekevät lamassa? Kannatatteko elvytystä? Aktiivista työllisyyspolitiikkaa?

Libertaarit vastustavat elvytystä, aktiivista työllistämispolitiikkaa, julkisesti rahoitettuja työvoimatoimistoja ja vastaavaa, koska katsomme, että työllisyyspolitiikkaa ei tulisi olla ja että työllisyys on markkinoiden asia, ei valtion. Lisäksi tällaiset keinot hoitavat oiretta, eivät itse sairautta, ja usein jopa pahentavat työttömyyttä. Perimmäinen syy työttömyyteen ja lamaan on talousjärjestelmä jossa on tarpeettomia hintajäykkyyksiä, työllistämisen kalliiksi tekevää verotusta ja työmarkkinoiden joustavuutta vähentävää säätelyä. Niinpä todellisessa vapaassa taloudessa ei olisi pitkäkestoisia lamoja joihin valtion tarvitsisi puuttua. Talousjärjestelmä pystyy pitämään huolen itse itsestään, ilman aktiivista suhdannepolitiikkaa.

Suurin osa libertaarien taloudellisista argumenteista pohjautuu monetarismiin, uusklassiseen taloustieteeseen ja ns. tuotantopuolen argumentteihin. Ne korostavat reaalitalouden, joustavan hintajärjestelmän ja siitä seuraavan likimääräisen tasapainon merkitystä. Tällaisesta taloudenkuvasta ei ole johdettavissa kysyntäpuolen taloustieteeseen olennaisesti liittyviä pitkittyneitä kulutuskysyntälamoja eikä siis myöskään tarvetta raha- tai suhdannepolitiikalle.

Monet libertaarit uskovat, että lamat ovat pääsääntöisesti sääntelyn tuottamia, eli ettei niitä esiintyisi yhtä usein tai syvinä libertaarissa mallissa. Syiksi nykyisille ongelmille esitetään poliittisen epävakauden aiheuttamia reaalitaloudellisia šokkeja, sääntelyn tuottamaa työn hintajäykkyyttä, pienyrittäjyyden ja pääomamarkkinoiden kangistumista sekataloudessa, ja varsinkin itävaltalaisessa taloustieteessä aktiivisen rahapolitiikan vääristämää sijoitusrakennetta. Käytännön esimerkkinä ajatusten toiminnasta on Hong Kong, joka on pitkään harrastanut poikkeuksellisen liberaalia talouspolitiikkaa—saaren talousjärjestelmä on perinteisesti kyennyt mukautumaan maailmantalouden taantumiin ja jopa äkillisiin, pahimmillaan kymmenien prosenttiyksiköiden suuruisiin vientitullien muutoksiin ilman merkittävämpää työttömyyttä.

Libertaarit luottavat myös vapaan markkinatalouden pyrkimykseen hakeutua kohti tasapainoa ja tehokkuutta, eli siis esimerkiksi lamasta normaalioloihin. Lisäsääntely ja aktiivinen elvytys nähdään tätä itseohjautumista rajoittavaksi mekanismiksi. Pitkällä aikavälillä se on tehotonta ja haitallista, koska talous mukautuu siihen—sääntelyn aiheuttamaa työttömyyttä voidaan toki paikata esimerkiksi tukityöllistämisellä, mutta tämä saa aikaan pysyvän, jäykän muutoksen taloudessa, koska tukityöllistettyjen myöhempi irtisanominen johtaisi työttömyyden paluuseen. Aktiivinen työllisyyspolitiikka pohjimmiltaan lukitsee talouden keinotekoiseen tasapainoon ja hävittää taloudelliset kannustimet varsinaisten laman takana vaikuttavien allokaatio-ongelmien korjaamiseen. Se pitkittää lamaa ja kasvattaa yhteiskunnallisen sääntelyn määrää pysyvästi.

Entä työehtosopimukset tai työturvallisuuslainsäädäntö?

Libertaarit vastustavat yleissitovia työehtosopimuksia, minimipalkkoja ja muuta vastaavaa työmarkkinalainsäädäntöä, koska pidämme niitä haitallisina työmarkkinoiden toimivuudelle. Ne lisäävät työttömyyttä, kaventavat yksilöiden valinnanvapautta työnteossa sekä jäykistävät työmarkkinoita. Niinpä ne tekevät työmarkkinoista kyvyttömiä reagoimaan talouden muutoksiin ja altistavat markkinat taantumille. Samoin työntekoon liittyvien sääntöjen institutionalisointi tekee innovatiivisista ja yksilökohtaisista työntekotavoista paljon vaikeampia toteuttaa kuin vapailla työmarkkinoilla olisi. Esimerkiksi vähäisempi työnteko alhaisemmalla palkalla ei ole enää mahdollista, eikä esimerkiksi oman työpanoksen ulkoistaminen—usein hyvin kannattava ja vapauttava liike vapailla työmarkkinoilla—useinkaan tule sekataloudessa kysymykseen.

Oikeastaan ainoa todellinen syy kannattaa työehtosopimuksia ovat markkinoiden epätäydellisyydet ja siitä seuraavat järjestäytymisen hyödyt. Yksityinen järjestäytyminen on kuitenkin täysin mahdollista myös työntekijäpuolella, kuten ammattiliitoista tiedämme. Niillä aloilla, joilla työnantajapuolella on monopoli tai oligopoli, työntekijät voivat järjestäytymällä tuottaa sille vastavoiman. Vastaavasti työnantajat voivat järjestäytyä työntekijöiden kartelleja vastaan. Onneksi vain harvoilla markkinoilla tarvitaan tällaisia toimia—tuloksenahan on bilateraalisia monopoleja ja oligopoleja joiden tehokkuus ei ole missään mielessä taattua.

Työturvallisuuslainsäädäntö katsotaan haitalliseksi samankaltaisista syistä. Aivan kuten työmarkkinapolitiikka muutenkin, työturvallisuussäännöstö on useimmiten myös eturyhmäpolitiikan väline, ja sortaa osaa työntekijöistä ja työnantajista. Se pakottaa tekemään monet asiat järjettömillä tavoilla ja lisää byrokratiaa. Se häiritsee markkinoiden toimintaa.

Vaikka työturvallisuussäännöistä on myös kiistämättömiä hyötyjä työympäristölle ja -terveydelle, nämä hyödyt ovat toteutettavissa myös yksityisillä säännöstöillä, sertifikaatiolla ja sopimusoikeudella. Mikäli työympäristö on liian vaarallinen, työhön ei tietenkään suostuta. Samalla yksityinen päätöksenteko kuitenkin mahdollistaa senkin, että vaarallisesta tai epämiellyttävästä työstä maksetaan käypä korvaus—kaikki eivät työssäänkään arvosta turvallisuutta tai mukavuutta yhtä paljon kuin kovaa palkkaa. Huomaamme, että työturvallisuuttakin on helpompaa, tehokkaampaa ja joustavampaa valvoa yksityisesti.

Vastustatteko kilpailulainsäädäntöä?

Libertaarit katsovat, että monopolit ja vastaavat markkinahäiriöt ovat pääsääntöisesti sääntelyn ja valtion myöntämien privilegioiden aiheuttamia. Vaikka teoriassa onkin mahdollista, että kilpailulainsäädäntö voisi edistää markkinamekanismin toimintaa, käytännössä säännöksiin liittyy mittavia riskejä, niiden soveltaminen on tavattoman vaikeaa, markkinaosapuolilla on yleensä paremmat mahdollisuudet ja kannustimet edistää kilpailua kuin sääntelijällä, eikä kilpailulakien hyötyjä ole koskaan kyetty osoittamaan. Niinpä vastustamme kilpailulainsäädäntöä, koska pidämme sitä turhana ja pelkäämme, että sitä käytetään itse asiassa rehellistä kilpailua vastaan. Esimerkiksi dumppauksen ja alihinnoittelun kieltävät lait ovat selvästi haitallisia, ja jopa tiukimpia kartellisäädöksiä käytetään jatkuvasti väärin vaikka niiden pitäisi periaatteessa olla kilpailuviranomaisen turvallisimpia työkaluja.

Kilpailulainsäädäntöä katsotaan yleensä tarvittavan kilpailun turvaamiseksi tilanteessa, jossa markkinat luonnostaan ovat taipuvaisia vain harvojen kilpailijoiden läsnäoloon. Pääongelmia on kolme. Perinteisimmässä valtio myöntää monopolioikeuden jonkin palvelun tuottamiseen ja mahdollistaa näin monopolihinnoittelun. Tätä liberaalit ovat vastustaneet kautta aikojen: sekä merkantilismiin kuuluneiden kauppakomppanioiden että keskiaikaisten kiltojen lopullinen häviäminen ovat liberalismin aikaisia saavutuksia.

Toinen tilanne on kartelli, jossa markkinoilla olevat ryhmittyvät tietoisesti yhteen, rajoittavat tuotantoaan ja keräävät monopolivoiton. Tällainen tilanne on kuitenkin aina epävakaa, koska markkinoille kuitenkin mahtuu useita yrityksiä. Kullakin niistä on kannustin pettää muut—etenkin jollei tällaisia sopimuksia suostuta ylläpitämään oikeusasteissa—ja kartellit häviävät yleensä ajan kanssa mikäli valtio ei erityisesti tue niitä. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi toimia ainoa pitkäikäisempi maailmankauppaan vaikuttava kartelli, OPEC, joka on nimenomaan valtioiden muodostama.

Kaikkein hankalin lienee kuitenkin luonnollinen monopoli, joka syntyy teknisten jakamattomuuksien ja niistä seuraavien tuotannon skaalaetujen tähden. Luonnollinen monopoli pystyy tuottamaan tuotteen tehokkaammin kuin monta kilpailijaa yhteensä. Jos markkinoille mahtuu tällä tavalla vain yksi tehokas firma, se voi tiettyjen ehtojen vallitessa kerätä lisävoittoja supistamalla tuotantoa. Tällöin firma hyötyy ja yhteiskunta häviää. Tähän libertaareilla on monta vastausta.

Ensinkin, läheskään kaikki markkinat joilla kilpailu on vähäistä eivät itse asiassa kärsi luonnollisesta monopolista, vaan yksi kilpailija voi vain olla paljon muita parempi ja dominoida markkinoita. Tällöin firman rankaiseminen tai hajottaminen vahingoittaisi suoraan kuluttajaa.

Toisekseen, luonnollinen monopolikin voi olla tehokas mikäli se kykenee hintadiskriminaatioon tai mikäli markkinoiden kysyntä on riittävän elastista. Silloin säätelyn kustannukset johtaisivat hyvinvointitappioon.

Kolmanneksi, monopolilainsäädännön hyödyistä ei ole kovinkaan paljon näyttöä, ja hyödyillekin on osoitettu vastapainoksi mittavia haittoja, kuten korruption lisääntyminen, lainsäädännön käyttö kilpailijaa tai rikkaampaa vastaan, markkinoiden jäykistyminen ja markkinoilletulon vaikeutuminen raskaan sääntelyn tähden. Nämä ongelmat voivat itse asiassa synnyttää markkinahäiriöitä, koska ne vähentävät kilpailupainetta.

Neljänneksi, koska luonnollisen monopolin synty vaatii markkinoilla ehdottoman teknisen jakamattomuuden joka on niin laajamittainen että skaalaetu nostaa pienimmän tehokkaan firman koon koko markkinoiden suuruiseksi, vain hyvin harvat markkinat todella sallivat luonnollisen monopolin synnyn. Nykyään globalisaatio jatkuvasti kasvattaa markkinoita, ja toisaalta siirtyminen kohti hienojakoisempia alihankintaketjuja, yksittäiskappaletuotantoa ja alhaisempia transaktiokuluja markkinoilla vähentävät tehokkaasti jakamattomuuksien merkitystä. Niinpä monopolit ovat lähinnä teoreettinen ongelma, ja jatkuvasti vähenevä sellainen.

Viidenneksi, luonnollinen monopoli todella on luonnollinen ja saavuttaa teknisiä säästöjä. Niinpä monopolin hajottaminen vahingoittaisi suoraan kuluttajaa. Ainoa tapa korjata monopolin ongelmia olisi pakottaa se toimimaan tehokkaasti, mutta tämä on äärimmäisen vaikeaa—jo monopolin olemassaolon ja tehottomuuden osoittaminen on lähes mahdotonta, koska tuotteen korvattavuutta, alhaisinta mahdollista hintaa, oikeaa tuotantomäärää tai muita vastaavia asioita ei pystytä suoraan mittaamaan. Samalla tiedetään, että jos monopolia ei itse asiassa ole tai jos se on tehokas, sellainen säätely joka riittäisi pakottamaan tehottoman monopolin tehokkaaksi jäykistäisi markkinat, aiheuttaisi mittavat sääntelykulut ja olisi monella muullakin tavalla ongelmallista.

Viimein, libertaarien näkökulmasta on kohtuutonta vaatia, että hyvinvointia tuottavalta yritykseltä vaadittaisiin vielä enemmän hyvinvointia. Markkinat eivät koskaan ole täydellisiä, joten on väärin verrata niitä taloustieteen idealisoituihin malleihin. Vaikka monopolivoittoja kerättäisiinkin, yleensä todellisena vapaaehtoisena vaihtoehtona niille on tilanne, jossa kukaan ei alunperinkään uskalla lähteä kyseiselle alalle, tai sääntelyn kanssa tilanne, jossa ala jumiutuu niin ettei sen hyvinvointia tuottavasta vaikutuksesta voida pitkällä aikavälillä sanoa mitään luotettavaa. Vapaat markkinat eivät ehkä ole täydellisiä, mutta ne ovat kyllä edelleenkin paras tunnettu ratkaisu taloudellisiin pulmiin, ja ainoa jossa voidaan taata ratkaisun vapaaehtoisuus kaikkien osapuolten kannalta. Niinpä sekä seurausetiikka että sopimusoikeudellinen näkökulma lakiin kieltävät käytännössä säätelemästä sitäkin harvinaista monopolia, joka voidaan jälkikäteen osoittaa tehottomaksi.

Libertaarit siis vastustavat kilpailulainsäädäntöä, mutta toisaalta aate on myös niin markkinahenkinen, että lisäkilpailu sinänsä nähdään hyväksi. Niinpä kaikki libertaarit eivät koe hyvin rakennettua kilpailulainsäädäntöä erityisen suureksi ongelmaksi, vaikka epäilevätkin sen mielekkyyttä. Joka tapauksessa kaikki libertaarit vaativat huomattavasti nykyistä parempia perusteita ennen kuin parastakaan kilpailulainsäädäntöä sovelletaan, jotta väärinkäytöksiltä vältyttäisiin.

Entä kaavoitus, yhdyskuntasuunnittelu ja pakkolunastusoikeus?

Pääsääntöisesti libertaarit vastustavat kaikkia kolmea. Maltillisemmat taloushenkiset libertaarit saattavat holdout-ongelmien takia olla valmiita hyväksymään rajatun pakkolunastusoikeuden esimerkiksi teiden kohdalla mikäli lunastettavasta omaisuudesta maksetaan kunnollinen korvaus, mutta ensi sijassa libertaarit hallitsisivat tällaisiakin ongelmia yksityisesti. Libertaarit pelkäävät sääntelyjärjestelmien väärinkäyttöä niin paljon, että jopa osoitettavissa olevat ongelmat kalpenevat sen riskeille.

Mitä haittaa yhdyskuntasuunnittelusta sitten olisi? Suurimmat ongelmat liittyvät jälleen vapauteen ja kannattavuuteen. Ensinkin, ylivoimainen valtaosa rakentamisesta ei vaadi minkäänlaisia sääntöjä, koska ihmiset tietysti rakentavat itselleen sellaisia rakennuksia kuin haluavat. Vastaavasti yritykset haluavat myydä rakennuksia, joten niidenkin pitää rakentaa tavalla joka tyydyttää ostajaa. Erilaiset turvallisuusnäkökulmat ja vastaavat otetaan tietysti huomioon, koska muuten asuntojen hinta laskee myöhemmin merkittävästi, ja tuloksena on peräti sopimusoikeudellisia seuraamuksia. Erilaiset viemäröintiin, sähkönjakeluun ja muihin verkkoihin liittyvät asiat ovat sovittavissa kulmakuntakohtaisesti, kohtuullisen kokoisissa ihmisjoukoissa, eikä niitäkään tarvitse sotkea kunnalliseen tai valtiolliseen päätöksentekoon. Edelleen, on harvinaisen ikävää, mikäli pakkolunastus tai myöhempi sääntely sotkevat aiemmin tehtyjä suunnitelmia—pidemmällä aikavälillä tästä seuraava epävarmuus tekee maan kehittämisestä riskialttiimpaa, ja johtaa asuntopulaan sekä asuntojen korkeampaan hintaan.

Yksityiset markkinat pystyvät kanavoimaan kuluttajien ja tuottajien tarpeet riittävässä määrin myös rakennustoiminnassa. Yksityisyys johtaisi tässäkin monimuotoisuuteen, joustavuuteen sekä kysynnän ja tarjonnan parempaan kohtaamiseen.

Rakentamisen säätelyyn liittyy toki hienovaraisempiakin ongelmia. Yksi tärkeimmistä on kaupunkien asuinympäristön luonnollisen kehityksen häiriintyminen. Suurin osa todella miellyttävistä, toimivista ja esteettisistä kaupunkiympäristöistä on syntynyt erittäin hitaasti, vuosikymmenien tai jopa viimeisten parin vuosisadan aikana. Ne harvoin perustuvat ruutukaavaan tai muihin vastaaviin keskitetyn suunnittelun tuotteisiin, eivätkä ne yleensä ole syntyneet kerralla vaan vasta pitkäaikaisen uudisrakentamisen ja yksityisen kehityksen tuloksena.

Kylät kautta maailman ovat tässä pisimmälle kehittynyt esimerkki—koska rakennukset ja muu infrastruktuuri ovat pienemmissä asumiskeskittymissä halvempia kuin kaupunkien kerrostalot ja leveät kadut, ja säätely on yleensä muutenkin kevyempää, uudelleenrakentaminen ja vähittäinen kehitys etenevät nopeammin. Tällaisissa ympäristöissä rakennukset ja tiet seuraavat maaston muotoja, kulkureitit muotoutuvat suhteessa käyttäjämäärään, ympäristö- ja esteettiset tekijät ovat paljon merkittävämmässä asemassa kuin suoranainen kuljettavuus, ja useimmat ihmiset pystyvät myös aistimaan eron suunniteltuun ympäristöön. Usein eroa nimitetään "idylliksi". Varsinaisessa suurkaupunkiympäristössä se toteutuu muun muassa pitkäikäisemmillä yliopistokampuksilla (esim. Princeton University), vanhoissa kaupungeissa (sekä Derry Pohjois-Irlannin luoteisrannalla) ja esikaupungeissa joiden rakentamista ei perinteisesti ole säädelty (vaikkapa Japanin suurkaupunkien esikaupunkialueet). Suomessa parhaita esimerkkejä suunnittelemattomasta kaupungista lienevät vanha Porvoo ja Rauma.

Mikä on perustuslakituomioistuin? Kannattavatko libertaarit sen perustamista?

Nykyisellään perustuslakituomioistuimen valta on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla. Liberaalit kannattavat vallan hajauttamista, siis useimmat myös perustuslakituomioistuinta. Vielä 1970-luvulla vasemmisto tiettävästi suunnitteli vallankumousta siten, että kun se saisi 101 paikkaa eduskuntaan, se säätäisi Suomeen sosialistisen lainsäädännön ja väittäisi perustuslakivaliokunnassa, että nämä lait eivät ole ristiriidassa perustuslakien kanssa, jolloin mikään ei voisi estää vallankumousta.

Mahdollista lisättävää

• Eikö koulutus ole perusoikeus? Ihmiset eivät voi olla vapaita ilman hyvää tietopohjaa.
• Eikö terveydenhuolto ole perusoikeus? Ihmiset eivät voi olla vapaita jos terveys ei kestä.
• Mitä tekisitte saasteille? Välittääkö libertaari ympäristöstä?
• Maailmassa on liikaa ihmisiä. Mitä tekisitte väestönkasvulle?
• Luonnonvarat ovat loppumassa. Hillitsisittekö niiden käyttöä?
• Entä sukupuolten tasa-arvo? Vähemmistöt? Kannatatteko tasa-arvolainsäädäntöä? V: sääntely tyypillisesti suosii joitain ryhmiä toisten kustannuksella, siksi se on libertaristien mielestä lakkautettava.
• Kannatatte siis kirkon ja valtion eroa? Mitä tämä tarkoittaa? V: Ruotsissa ja Ranskassa ne on jo periaatteessa erotettu.
• Kuuluuko julkinen postilaitos libertarismiin? V: ei.
• Kai tiet nyt sentään olisivat julkisia?
• Mitä mieltä olette julkisesta televisio- ja radiotoiminnasta (Yle)?
• Kannatatteko tupakkalainsäädäntöä?
• Energiansiirto ei taida toimia ilman sääntelyä?
• Vastustatteko ammattiyhdistysliikettä?
• Vastustatteko kehitysapua?
• Onko libertaareilla oma rahapolitiikka?
• Millaista on libertaari aluepolitiikka? Onko sitä?
• Miten libertaarit suhtautuvat yksityiseen vaalirahoitukseen? Entä puoluetukeen?
• Miten suhtaudutte YK:hon? Miksi puhutte maailmanhallinnosta?
• Miten suhtaudutte itsemurhaan, kuolinapuun ja armomurhaan? V: vain suostuvaisten aikuisten kesken.
• Eikö joitakin asioita pitäisi sensuroida? Porno ja siveettömyyshän ovat pahasta.
• Kannatatteko huumeiden laillistamista? Entä haittojen vähentämistä?
• Voiko libertarismi taata ruokaturvan?
• Entä avaruuden, napa-alueiden ja kansainvälisten merialueiden omistajuus?
• Ilmakehää ei voi yksityistää. Miten libertarismi selviää tästä? V: Useimmat liberaalit mukaanlukien monet libertaristit kannattavat haittaveroa ilmansaasteille, mutta muitakin ratkaisuja on esitetty.