Afrikkalainen sosialismi

Liberalismiwiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Afrikkalainen sosialismi eroaa periaatteessa klassisesta sosialismista siinä, että taloudellisia resursseja jaetaan "perinteisellä" afrikkalaisella tavalla. Etenkin 1950-luvulta alkaen monet afrikkalaiset poliitikot puhuivat afrikkalaisen sosialismin puolesta, joskin saattoivat tarkoittaa jossain määrin eri asioita.

Neuvostoliitto ja Kiina pyrkivät edesauttamaan sosialismin leviämistä Afrikassa.[1] Neuvostoliitto kanavoi tukensa Kuuban, Itä-Euroopan maiden ja jopa Afrikan maiden OAU-järjestön kautta.[2] Osa Neuvostoliiton afrikkalaisille antamasta koulutuksesta oli raskasta tykistöä ja pilotteja varten, vaikka tällaista aseistusta Neuvostoliitto ei antanut, mikä viittaa itsenäistymisen jälkeisen ajan tavoitteisiin.[2] Aseapu teki Neuvostoliitolle mahdolliseksi kouluttaa Afrikan tulevia johtajia.[2] Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon jälkeen Afrikan sosialistit jakautuivat Neuvostoliiton liittolaisiin, Kiinan liittolaisiin ja sitoutumattomiin.[1]

Sosialismin väitettiin tarjoavan yhtenäisyyttä ja keinon pärjätä edistyneempiä, kapitalistisia länsimaita vastaan. Suunnittelun väitettiin estävän resurssien haaskausta ja luokkataistelua. Osa johtajista väitti Afrikan olleen aina sosialistinen. Neuvostoliitto liittolaisineen aseisti voimakkaasti sosialistisimpia itsenäisyysliikkeitä, ja siksi nämä saivat yliotteen liberaalimmista.

Jo 1970-luvulla lähes kaikki Afrikan valtiot rakentuivat sosialismin, valtiollisen omistuksen ja tuotantovoimien valtiollisen kontrollin varaan. [3]

Sosialistijohtoisia olivat mm. Tansania[4], Mosambik (Frelimo)[4], Angola (MPLA)[4], Etiopia (Derg/PTE)[4], Somalia[5], Ruanda[4] ja Biafra. Useimmat näistä olivat kommunistisia, mutta vielä yleisempää Afrikassa oli muu marxilaisvaikutteinen sosialismi.

Monien maiden johtajat kuten Ghanan Nkrumah, Malin Modibo Keita, Tansanian Nyerere, Sambian Kenneth Kaunda ja Zimbabwen Mugabe katsoivat, että vapaa markkinatalous, vapaakauppa, yksityiset yritykset ja demokratia olivat kapitalististen länsimaiden instituutioita ja siksi ne piti hylätä Afrikassa. Näiden sijaan toteutettiin keskitettyjä ja interventionistisia sosialistisia hallintoja. Myös IMF ja Maailmanpankki tukivat tällaista valtiojohtoista talousmallia Afrikassa suurilla rahamäärillä. [6]

Tuontia, vientiä, hintoja, vuokria, korkoja sekä valuutta- ja lainamarkkinoita säänneltiin hyvin monin tavoin. Valtionyrityksille annettiin yksinoikeuksia ja yksityisiä yrityksiä sosialisoitiin. Valtio suosi liiaksi raskasta teollisuutta maatalouden ja muun perinteisemmän toiminnan kustannuksella. Ruoan hinta säänneltiin matalaksi kaupunkieliitin iloksi, vaikka perinteisesti Afrikassa ruoan hinta oli määräytynyt markkinoilla, tinkien. [6]

Egyptin, Libyan ja Algerian arabisosialismi vaikutti ideologisesti ja tukemalla sosialistien valtaannousuun muussakin Afrikassa, joskaan arabisosialismia ei lasketa varsinaiseen afrikkalaiseen sosialismiin.

Vuonna 1988 Afrikassa oli 8 850 neuvostoliittolaista neuvonantajaa ja 53 900 kuubalaista, turvallisuuspalveluja neuvoivat myös itäsaksalaiset asiantuntijat jne. [4]

Professori Achille Mbembe arvioi, että Afrikan nälänhädät ja siviilien verilöylyt ovat enimmäkseen Afrikan valtioiden leniniläisen luonteen seurausta.[7] Afrikka sai 1980-luvulla 22 % kehitysavusta, vaikka siellä asui vain 12 % kehitysmaiden väestöstä; jo vuonna 1965 apuosuus oli 20 %.[6] Vuosina 1980-1988 apu oli 83 miljardia dollaria, vuoden 1960 jälkeen kaikkiaan 300 miljardia.[6] Tämä apu on tuottanut lukuisia poliittisia ja taloudellisia katastrofeja kuten Somaliassa.[6] 1960-luvulla Afrikka ruokki itsensä, mutta sen jälkeen ruoantuotanto henkeä kohden on romahtanut 35 %:iin tarpeesta.[6]

Professori George Ayitteyn mukaan sosialisteja usein seuranneet sotilasdiktatuurit olivat vieläkin pahempia.[6]

Sosialismi ja etenkin talouden sääntely ovat yhä poikkeuksellisen vahvoilla juuri Afrikassa[8], joskin selvästi aiempaa lievempiä.

Sisällysluettelo

Sosialismi ja Afrikan perinne

Jotkut Afrikan sosialistijohtajat ovat väittäneet, että markkinatalous ja demokratia ovat perinteisen afrikkalaisuuden vastaista. Toisaalta perinteiseen afrikkalaiseen malliin on kuulunut päällikön puolidemokraattinen asettaminen ja erottaminen, Senegalilla orjillakin oli edustus hovissa, ja naiset olivat johtavia markkinatoimijoita[6].

Arabisosialismi

Egypti, Libya ja Algeria ovat olleet arabisosialistisia monien Lähi-idän maiden tavoin. Etenkin Libyassa tätä on vielä jäljellä. Egyptin Nasser ja häntä ihaillut Libyan Gaddafi ovat pyrkineet yhdistämään itsensä sekä arabi- että afrososialismiin.

Maltillisemmassa Tunisiassa käynnistettiin 1990-luvun lopulla markkinatalousuudistukset ja maan talouskasvu on ollut nopeahkoa.[9] Silti jopa Tunisia ja Egypti kuuluvat maailman taloudellisesti vähemmän vapaiden maiden puoliskoon.[10] Tammikuussa 2011 maassa tapahtui kansannousu, joka johti presidentin maanpakoon ja lupaukseen pikaisista vaaleista. Syitä olivat työttömyys, korruptio ja viimeisenä kipinänä torikauppiaan polttoitsemurha, kun viranomaiset estivät hänen toimintansa luvattomana. Mellakat levisivät muihin maihin.

Afrikan maat

Seuraavassa on lueteltu Afrikan maat, perässä suluissa Maailman taloudellinen vapaus -indeksin arvo (2008), jossa 0 kuvaa olematonta taloudellista vapautta (vrt. sosialismi, suunnitelmatalous, sääntely) ja 10 täyttä taloudellista vapautta (vrt. vapaa markkinatalous, kapitalismi). Arabisosialistiset maat on ryhmitelty erilleen muista.

Algeria

Lähes koko itsenäisyyden ajan vuodesta 1962 Algeria on ollut arabisosialistisen Kansallisen vapautusrintaman (NLF) hallitsema. Presidentti Ahmed Ben Bella (1963-65) oli arabisosialisti kuten hänen seuraajansa Houari Boumediène (1965-1978). Boumediène julisti sosialistisia vallankumouksia, kansallisti öljyn ja lisäsi valtiojohtoista teollisuutta. Hänen kuoltuaan ja öljyn halvennuttua maan taloustilanne heikkeni, ja sitä jouduttiin korjaamaan liberalisoimalla taloutta 1980-luvulla. Hän tuki sosialistisia ja nationalistisia järjestöjä kuten PLO, ANC ja SWAPO. Hän vaati YK:ssa uutta maailmanjärjestystä ja sanoi eteläisen maapallon väen vielä joskus valloittavan pohjoisen vihollisina.

Armeijan tukema arabinationalistinen ja arabisosialistinen, islamiakin kannattava FLN-puolue piti valtaa vuoden 1992 sotilasvallankaappaukseen asti ja jälleen (etenkin) vuodesta 1999. Maassa tehdään yhä viisivuotissuunnitelmia. Toisaalta yksityistäminen on jo aloitettu.

Vuonna 1988 Algeria siirtyi muodollisesti monipuoluejärjestelmään valtavien mielenosoitusten ja mellakoiden vuoksi. Islamistisen FIS-puolueen vaalimenestyksen vuoksi armeija kaappasi vuonna 1992 vallan. Vuodesta 1995 FLN on jälleen ollut mukana Algerian johdossa armeijan kanssa.

Algerian kolmas presidentti Ahmed Ben Bella (1963-65) oli arabisosialisti kuten hänen seuraajansa Houari Boumediène (1965-1978) ja heidän seuraajansa. Boumediène julisti sosialistisia vallankumouksia, kansallisti öljyn ja lisäsi valtiojohtoista teollisuutta. Hänen kuoltuaan ja öljyn halvennuttua maan taloustilanne heikkeni, ja sitä jouduttiin korjaamaan liberalisoimalla taloutta 1980-luvulla. Hän tuki sosialistisia ja nationalistisia järjestöjä kuten PLO, ANC ja SWAPO. Hän vaati YK:ssa uutta maailmanjärjestystä ja sanoi eteläisen maapallon väen vielä joskus valloittavan pohjoisen vihollisina.

Vuodesta 1999 presidenttinä on ollut FLN:n Abdelaziz Bouteflika, joka oli jo Ben Bellan ja Boumediènen ulkoministeri 1963-1979, ja talouspolitiikka on yhä kallellaan sosialismiin.[11]

Al-Qaidaa lähellä oleva islamistinen AQLIM on merkittävin oppositioryhmä.[11]

Angola

Neuvostoliiton ja Kuuban sotilaallisesti tukema kommunistinen MPLA ja Etelä-Afrikan Unionin ja Kiinan tukema maolaiskommunistinen UNITA julistivat kilvan Angolan itsenäiseksi 11.11.1975. Angolan 1960-luvulta asti kukoistanut talouselämä romahti tämän jälkeen öljytuloista huolimatta ja maassa kärsittiin nälkää. Ongelmina olivat mm. verot, kaupankäynnin esteet ja julkisten investointien vähäisyys. [12]

Sisällissodassa kuoli arviolta 500 000 ihmistä.

Ronald Reaganin johdolla vuonna 1988 tehdyt sopimukset saivat MPLA:n tekemään linjanmuutoksen pois kommunismista; kuubalaiset lähtivät maasta. Vuonna 1990 MPLA siirtyi kannattamaan markkinataloutta ja demokratiaa, ja UNITA hävisi vuonna 1992 pidetyt vaalit. [12]

Benin

Maa oli marxilais-leniniläinen vuodesta 1960, mutta alkoi liberalisoida taloutta 1980-luvulla.[13]. Maa on yhä köyhä, vaikka viime vuosina sen talous onkin alkanut kasvaa.[13]

Marxilais-leniniläinen Beninin kansan vallankumouspuolue (PRPB) oli ainoa sallittu puolue vuodesta 1975[14][15]. Benin luopui marxismista virallisesti vuonna 1989, käytännössä jo aiemmin, mutta PRPB menetti silti vallan vuonna 1990.[16][17]

Biafra

Kiinan tukema Biafrai[18] irtautui Nigeriasta 1967 mutta antautui hävityn kolmivuotisen sodan jälkeen takaisin Nigerian osaksi. Johtaja C.O. Ojukwu oli kallellaan sosialismiin[19]. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tukivat Nigeriaa.[20]

Botswana

Botswana ei siirtynyt sosialismiin vaan ainoana Afrikan maana pitäytyi perinteisissä markkinainstituutioissa. Se salli markkinatalouden, ulkomaiset investoinnit ja monipuoluedemokratian. [6]

Botswanan itsenäistyessä Britanniasta vuonna 1966 sen epäiltiin kestävän vain viitisen vuotta. Se koostui 9 etnisestä ryhmästä ja 80 % ei osannut lukea. Maan luonnonvarat ovat vähäisiä afrikkalaisella mittapuulla eikä maalla ollut teknologiaa eikä edes satamia. Silti maan BKT kasvoi 8 % vuodessa 1966-1986 useimpien muiden maiden jäädessä nollan tienoille, eikä siellä ollut nälänhätiä. [6]

Burkina Faso (vuoteen 1984 Ylä-Volta)

Vuonna 1982 vasemmistolainen CSP kaappasi vallan, ja sen marxilainen Thomas Sankara nousi pääministeriksi 1983. Vuonna 1987 Sankaran ministeri Blaise Campaoren kaappasi vallan. Campaore luovuttua virallisesti sosialismista, aloitettua yksityistämisohjelman ja tehtyä maasta demokraattisen vuonna 1991 hänet on jo neljästi valittu presidentiksi.[21]

Burundi

1980-luvulla Libyalla oli merkittävästi vaikutusvaltaa maassa.

Egypti

Gamal Abdel Nasser kaappasi vallan vuonna 1952, nousi presidentiksi 1954 ja perusti nasserismin nimellä tunnetun arabisosialismin haaran. Nasser sosialisoi 51 % Egyptin yrityksistä vuoteen 1962 mennessä ja tukahdutti opposition väkivaltaisesti.

Nasserin kuoltua 1970 Egyptin ja arabisosialistisen unionin johtoon nousi hänen varapresidenttinsä Anwar Sadat, joka lähetti vuonna 1972 neuvostoliittolaiset asiantuntijat pois ja on vähitellen avannut taloutta jonkin verran, mikä on johtanut talouskasvuun. Vuonna 1981 valtaan tullut murhatun Sadatin varapresidentti Hosni Mubarak on jatkanut maltillisella mutta kovaotteisella linjalla sekä islamisteja että liberaaleja vastaan. [22] Neuvostoliiton sotilasakatemioissa vuosia opiskellut Mubarak puhuu yhä venäjää. [23][24][25]

Vuonna 2011 arabimaiden semiliberaalit kansannousut kukistivat myös Mubarakin. Poliisivoimat olivat huonossa ja armeija paremmassa maineessa

Armeija on jatkuvasti vastustanut yksityistämistä ja talouden liberalisointia, koska se on oligarkia, joka omistaa lukuisia yrityksiä ja paljon maata sekä kontrolloi suurta osaa Egyptin taloudesta.[26]

Etiopia

Mengistu Haile Mariamin Derg-puolue teki vuonna 1974 vallankumouksen ja julisti 21.12.1974 Etiopian siirtyvän sosialismiin. Maa jäljitteli aluksi Neuvostoliiton silloisen liittolaisen Somalian sosialismia ja sai huomattavaa sotilasapua Kuubalta ja Neuvostoliitolta. Maanomistus kumottiin, pankit ja vakuutuslaitokset sekä useimmat tehtaat sosialisoitiin. Vuoden 1995 oikeudenkäynnissä poliittisten murhien määrä arvioitiin viisinumeroiseksi. [5]

Mengistu sai Maailman ammattiyhdistysten liiton kultaisen ansiomerkin vuonna 1988. Keskisen Itä-Euroopan vapauduttua sosialismista ja kapinallisjoukkojen edettyä neuvostoliittolaiset lähtivät maasta ja Mengistun asema näytti heikolta. Hän ilmoitti pakkosiirtojen lopettamisesta ja talouden liberalisoinnista mutta joutui silti 21.5.1991 pakenemaan maasta. Zimbabwen Robert Mugabe tarjosi hänelle turvapaikan eikä suostunut luovuttamaan häntä oikeuteen. [5]

Etiopian nälänhätä

Talonpoikia verotettiin raskaasti ja hallinto osti heiltä siemenet itse määräämällään hinnalla. Kauppiaiden vaino ja turvattomuus halvaannuttivat kaupan. Vuosina 1982-1985 maassa oli "Etiopian nälänhätä", jonka verukkeella tehtiin massiiviset väestön pakkosiirrot viljavammille alueille. Maa sai monien YK:n asiantuntijoiden tuen ja ennennäkemättömän solidaarisuusaallon kuten We are the World -hyväntekeväisyyshymnin. Lääkärit ilman rajoja oli harvoja kansalaisjärjestöjä, jotka kieltäytyivät tukemasta pakkosiirtoja. [5]

Ghana

Ghanan Kwame Nkrumah tunnettiin nimellä "afrikkalaisen sosialismin isä". Hänkin oli siirtänyt miljoonia tileilleen sveitsiläisissä ja muissa ulkomaisissa pankeissa. Myös eurooppalaiset yritykset sosialisoitiin. [6]

Guinea

Maassa toteutettiin ohjelma "Marxismi afrikkalaisissa vaatteissa". Kaupankäynnistä tehtiin rikos, ellei siihen ollut valtion lupaa, ja poliisi pystytti tiesulkuja kaupan kontrolloimiseksi. Ulkomaankauppa ja teollisuustuotanto kiellettiin kokonaan muilta kuin valtiolta, ja salakuljetuksesta määrättiin kuolemantuomio, valuuttakaupasta 15-20 vuotta vankeutta. Maatiloja kollektivisoitiin ja yksityisten viljelijöiden piti antaa koko satonsa vallankumousviranomaisille. Ruoan hintaa säänneltiin. [6]

Guinea-Bissau ja Kap Verde

Portugali vapautti siirtomaansa vuoden 1974 neilikkavallankumouksen jälkeen, jolloin marxilaisen vallankumouksellisen Amilcar Cabralin[27] perustama PAIGC-puolue otti yksinvallan ja kielsi muut puolueet. Jo vuonna 1961 PAIGC perusti marxilaisten Frelimon (Mosambik) ja MPLA:n (Angola) kanssa yhteisen CONCP-liittouman. Neuvostoliitto, Kuuba ja Kiina aseistivat PAIGC:tä mm. Nigerian kautta ja kouluttivat PAIGC:n sissejä, Kuuba lähetti myös tykistöeksperttejä ja tykistöä.

Aluksi Luís Cabralista tehtiin presidentti. Vuonna 1980 João Bernardo "Nino" Vieira kaappasi vallan maassa ja PAIGC:ssä, jolloin Kap Verde irtautui, mutta sielläkin PAIGC säilyi vallassa. Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 sallittiin muutkin puolueet, mutta PAIGC pysyi suurimpana puolueena alle puolella äänista, joskin menetti presidentinpaikan oppositiolle vuonna 1999. Vasta vuoden 2005 presidentinvaalien myötä valta siirtyi PAIGC:stä irtautuneelle presidentti-pääministerikaksikolle, ja vuonna 2007 PAIGC:n ja kahden sosiaalidemokraattisen puolueen liittouma palasi valtaan, vuonna 2008 PAIGC sai enemmistön parlamentissa.

Kamerun

Kamerun itsenäistyi vuonna 1960, mutta sisällissota marxilaista UPC-puoluetta vastaan jatkui vielä vuosia sen jälkeenkin.

Presidentti Ahmadou Ahidjo hallitsi maata 1962-82, jolloin hänen pääministerinsä Paul Biya nousi presidentiksi ja on yhä. Yksipuoluejärjestelmästä siirryttiin monipuoluejärjestelmään vuoden 1992 vaaleissa, mutta valtio kontrolloi yhä tiedotusvälineitä. [28]

Nykyään Kamerunin taloudellinen vapaus on alueen keskitasoa. Sääntely heikentää työllisyyttä ja tuottavuutta huolimatta runsaista luonnonvaroista. [29]

Kenia

USA:n nykyinen presidentti Barack Obama syyttää kirjassaan Kenian presidentti Jomo Kenyattaa siitä, että tämä tuhosi Obaman samannimisen isänsä uran ja elämän tämän arvosteltua afrikkalaista sosialismia artikkelissaan ”Problems Facing Our Socialism” (”Sosialismimme ongelmia”) East Africa Journal -lehdessä vuonna 1965.

Kongo (Zaire)

Kongon demokraattisen tasavallan (DRC) itsenäistyessä Patrice Lumumbasta tuli pääministeri. Hän pyysi Neuvostoliiton apua separatismia vastaan, ja lopulta armeijan johtaja Mobutu kaappasi vallan. Mobutun "Vallankumouksellinen kansanliike" MPR ajoi afrikkalaista ideologiaa, muutti maan nimen Zaireksi ja kansallisti muutaman yrityksen, lähinnä eliitin hyväksi. Valtio korruptoitui ja vuonna 1990 palkat olivat enää 2 % itsenäistymistä edeltäneestä tasosta. [30]

Lumumban sosialistitoveri Laurent Kabila johti joukkojaan Itä-Kongossa kunnes Ruandan tutsien kansanmurhan tehneet äärihutut pakenivat sinne Ugandan tutsien pysäytettyä joukkotuhon. Mobutu tuki äärihutuja, joten tutsit liittoutuivat Kabilan kanssa ja voittivat tutsit ja Mobutun. [30]

Kabila kuitenkin murhautti vastustajiaan ja antoi Kongon infrastruktuurin rapistua entisestään. Kansa huomasi brutaalin diktaattorin korvautuneen toisella ja Kabilan ruandalaiset ja ugandalaiset tukijat pyysivät häntä eroamaan. Kabila vastasi puhumalla "ulkomaalaisia" vastaan ja syntyi sisällissota, johon naapurimaat sekaantuivat. Kabila murhattiin vuonna 2001, ja hänen maltillisempi poikansa Joseph Kabila sai solmittua rauhan. [30]

Kongon tasavalta

Vuonna 1964 presidentti Alphonse Massamba-Debat kielsi muut puolueet kuin Kansallisen vallankumousliikkeen ja julisti maan antikapitalistiseksi. Maa on sosialistinen vuoteen 1992, marxistinen 1970-1992. Vuonna 1981 Kongo solmi YYA-sopimuksen Neuvostoliiton kanssa.[31]

Libya

Nykyinen Libyan kansan sosialistinen arabitasavalta sai alkunsa, kun Egyptin Nasseria ihaillut[32] kapteeni Muammar Gaddafi (s. 1942) kaappasi vallan kuninkaalta verettömästi 1.9.1969. Maan ainoa sallittu puolue on Arabisosialistinen unioni vuodesta 1971. Ulkomainen omaisuus kansallistettiin. Libyaa syytettiin 1980-luvulla terrori-iskuista länsimaissa ja maalla oli läheiset suhteet Neuvostoliittoon. 2000-luvulla Gaddafi on tunnustanut maan kehitysongelmat ja aloittanut yksityistämisen. Öljytulot ovat kuitenkin pitäneet maan Afrikan rikkaimpana. Viennistä 90 % on öljyä ja loppu lähinnä maakaasua ja kipsiä. Työttömyys on 30 %. [33]

Vielä 1980-luvulla Neuvostoliitto käytti Libyan ja Mosambikin tukikohtia.[34]

Gaddafin "Vihreä kirja" on "vaihtoehto kapitalismille ja kommunismille".[32] Samaa sanoivat kansallissosialistit, fasistit ja sosiaalidemokraatit.

Terrorismi

Libya on tukenut monia terroristijärjestöjä kuten IRA ja PLO. Vuonna 2008 Libya maksoi korvaukset vuoden 1988 Lockerbien lentokoneräjäytyksestä sekä lupasi lopettaa joukkotuhoaseiden kehittelyn ja sai vastineeksi diplomaattisuhteet USA:han. [32]

Madagaskar

Maa oli pitkään sosialistinen ja Pohjois-Korean liittolainen johtajanaan "punainen amiraali" Didier Ratsiraka (1975 - 2001). Sosialismin epäonnistuttua vuonna 1988 aloitettiin talousuudistukset IMF:n painostuksesta mutta kansallistetut talouden alat ovat toimineet huonosti. Nyt maa on saanut vapautettua talouttaan melkoisesti mutta yrittäminen ja etenkin työmarkkinat ovat yhä hyvin säänneltyjä.

Mosambik

Portugalin demokraattisen neilikkavallankumouksen (25.4.1974) myötä Portugal antoi kommunistijohtoisen Frelimo-vapautusarmeijan ottaa yksinvallan siirtomaassaan Mosambikissa. Frelimoa tukivat Kiina ja Neuvostoliitto. Frelimon alkuajan johtohahmo Eduardo Mondlane ilmoitti jo hieman ennen kuolemaansa vuonna 1969 Frelimon olevan sosialistinen ja muuttuvan yhä marxilais-leniniläisemmäksi. [7]

Maaseudulla ihmisiä innostettiin siirtymään perinteisistä asumuksistaan kyliin ja viljelemään yhteisiä peltoja, mutta nämä hylättiin pian. Vuonna 1977 puolue julisti edustavansa bolshevikkien perintöä ja kollektivisoi lisää maataloutta. Ellei kyläistämiskiintiöitä täytetty, hallituksen miliisit saattoivat polttaa kansalaisten majoja. [7]

Kommunismin romahdettua Euroopassa vuonna 1989 Mosambikin presidentti Joaquim Chissano myönsi marxilaisuuden ongelmallisuuden.[4]

Raaka sisällissota

Frelimo tuki 1970-luvulla Rhodesian (Zimbabwen) ZANU-liikettä (Robert Mugabe). Kostoksi Rhodesia tuki Mosambikin maaseutuväestön vastarintaliikettä Renamoa vuoteen 1980 asti. Kumpikin osapuoli harjoitti hirvittäviä julmuuksia siviiliväestöä kohtaan. Frelimon johtaman Mosambikin turvallisuuspalvelu SNASP siirsi väestöä "uudelleenkoulutusleireille". SNASPilla oli lupa pidättää kuka tahansa ja lähettää hänet uudelleenkoulutusleirille tai vaihtoehtoisesti oikeuteen, jolloin SNASP itse suoritti tutkinnan. Portugalin vuonna 1867 kumoama kuolemantuomio palautettiin vuonna 1979. [7]

Tilanteen pahennuttua taloutta avattiin jonkin verran, mm. ulkomaisia sijoituksia sallittiin ja maaseudun tuhoisaa kollektivisointia vähennettiin 1980-luvulla. [7]

Nälänhädät

Maassa koettiin vakavia nälänhätiä, joissa kuoli Unicefin mukaan 600 000 ihmistä. Frelimo saattoi kontrolloida ulkomaista elintarvikeapua, millä se sai pakotettua väestöä haluamiinsa siirtymiin saadakseen etua Renamoa vastaan. Tämä keskittyminen heikensi elintarviketuotantoa, ja vielä vuonna 1987 nälänhätä uhkasi 3,5 miljoonaa ihmistä, joskin Washingtonin ja järjestöjen käynnistämät avustusoperaatiot pelastivat tilanteen. Silti vielä keväällä 1989 kuoli 8000 ihmistä nälkään. EY:n raportin mukaan avusta 75 % jäi valtakoneistolle. [7]

Nigeria

Kenraali Sani Abacha harjoitti valtiojohtoista, keskitettyä taloutta, jossa valtio määräsi luonnonvaroista ja säänteli yrittämistä ja kauppaa.[35] Varsinainen sosialisti hän ei kuitenkaan ollut.

Norsunluurannikko

Norsunluurannikossa viljelijöiltä verotettiin presidentin mukaan 80 % maataloustuotannon arvosta (1989). [6]

Päiväntasaajan Guinea

Marcas Nguema julisti itsensä vuonna 1972 elinikäiseksi presidentiksi. Kuuban tukemana hän murhautti vastustajiaan järjestelmällisesti ja ehti tapattaa 50 000 ihmistä, joka seitsemännen kansalaisen, ennen kuin häneltä kaapattiin valta vuonna 1979. [6]

Ruanda

Vuonna 1973 puolustusministeri Juvénal Habyarimana kaappasi vallan ja oli presidenttinä kunnes hänen lentokoneensa ammuttiin alas vuonna 1994. Muut kuin hänen vallankumouspuolueensa "Mouvement Révolutionaire National pour le Développement" (MRND) oli kielletty vuoteen 1990 asti.

Vuonna 1990 alkoi sisällissota Paul Kagamen sosialistista Ruandan isänmaallista rintamaa (RPF) vastaan. "Mustat khmerit" oli ollut polpotilaisena kommunisteina pidettyjen presidentti Paul Kagamen johtamien Ruandan isänmaallisen rintaman (RPF) tutsien lempinimi.[4]

Kagame oli nuorena ihaillut Che Guevaraa ja osallistunut Ugandan vuoden 1986 vallankumoukseen alunperin marxilaisen Yoveri Musevenin joukoissa ja tullut Musevenin NRA:n sotilastiedustelun johtajaksi. Hän sai kouluttaa RPF-joukkojaan Ugandassa.

Toisaalta Kagame ja Museveni suuntautuivat ajan mittaan enemmän länteen, USA koulutti Kagamea vuonna 1990. Vuonna 1993 sisällissodassa solmittiin aselepo. Ruandan kansanmurha kuitenkin sai sodan jatkumaan, RPF voitti, ja Kagame on hallinnut maata vuodesta 1994. Hänen hallintoaan pidetään menestystarinana, esimerkiksi keskitulo on kolminkertaistunut ja terveydenhoito on mallitasoa.[36] Maan inhimillisen kehityksen indeksi on noussut nopeasti, mutta Kagamenkaan ihmisoikeussaldo ei ole hyvä.

Sambia

Hintasääntely kuului myös Sambian versioon sosialismista. Kun kauppiaat kieltäytyivät myymästä valtion määräämillä hinnoilla vuonna 1988, viranomaiset hyökkäsivät markkinoiden kimppuun ja pidättivät satoja ihmisiä takavarikoiden kaiken. [6]

Sierra Leone

Sierra Leonessa valtio verotti maataloustuotantoa 30 - 60 % sen arvosta. [6]

Somalia

Kenraali Mohammed Siad Barre kaappasi vallan vuonna 1969, nimesi valtion demokraattiseksi ja lakkautti parlamentin ja korkeimman oikeuden - vallan otti "korkein vallankumousneuvosto" (SRC). Teollisuus ja maa sosialisoitiin ja lukutaitokampanja onnistui. Yksityisiä investointeja sallittiin rajoitetusti mutta pääosin hallinto oli kommunistista.

Vuonna 1974 maa liittyi Arabiliittoon. Vuonna 1976 SRC lakkautti itsensä ja tilalle perustettiin Somalian vallankumouksellinen sosialistipuolue (SRSP). Siad Barre pysyi vallassa kunnes vastarintaliikkeet voittivat viimein vuonna 1991.

Siad Barren hallitus siirtyi vuonna 1969 virallisesti marxilais-leninismiin ja oli aluksi Neuvostoliiton liittolainen. 1970-luvun lopulla kuitenkin Neuvostoliitto ja Kuuba tukivat Etiopiaa sotilaallisesti tämän sodassa Somaliaa vastaan. [5]

Vuonna 1980 Somalian talous oli niin konkurssissa, että se pyysi IMF:n apuun. Somalian uudistukset olivat kuitenkin lähinnä vain kosmeettisia tai edestakaisia, joten IMF vetäytyi maasta vuonna 1986. Maa sai suunnattomasti talousapua mm. USA:lta ja Italialta, mutta sen talous polki paikallaan ja ruoantuotanto laski. [6]

Tansania

Eräs Afrikan sosialismin aluista oli perheeseen viittaava Ujamaa-käsite, jolla Julius Nyerere kuvasi johtamansa Tansanian talouspolitiikkaa sen itsenäistyttyä vuonna 1961. Vuonna 1967 Nyerere julkaisi Arushan julistuksen, jossa hän luonnosteli afrikkalaisen sosialismin perusteet.

Nyereren sosialistiset Ujamaa-kollektiivit osoittautuivat tuhoisiksi Tansanian taloudelle.[37] Mosambikissa ja Etiopiassa väitettiin tämän johtuneen siitä, että Tansanian TANU/ASP-puolue ei ollut tarpeeksi marxilais-leniniläinen.[4] Nyereren vallankumouspuolue oli erittäin korruptoitunut.[6] Viljelijät eivät saaneet itse myydä tuotantoaan, ja esimerkiksi maissista heille maksettiin vain 20 % sen todellisesta hinnasta. [6] Tansania kärsi nälänhädästä.[38]

Myös Suomen kehitysavulla tuettiin Tansanian Ujamaa-sosialismia.[39]

Nyerere pyysi myöhemmin kansalta anteeksi politiikkaansa aiheuttamia kärsimyksiä.

Tšad

Tshadia ovat hallinneet välillä Ranskan, välillä arabisosialistisen Libyan tukemat voimat, mutta maa ei liene ollut muodollisesti sosialistinen. 11 miljoonaa asukasta.[40] Taloudellinen vapaus sijalla 165/179: valtio sääntelee hintoja voimakkaasti, muukin sääntely on raskasta, omaisuudensuoja on heikko ja korruptio korkeaa.[41]

Tshad itsenäistyi Ranskan vuonna 1960. Presidentti François Tombalbaye tukeutui kristittyihin ja animisteihin muslimeja vastaan ja kielsi muut puolueet. Sudanin tukema muslimien Tšadin Kansallisen vapautuksen rintama FROLINAT sai myös Libyan tuen elokuun 1971 Libyan tukeman vallankaappausyrityksen jälkeen. Tombalbaye alkoi afrikkalaistaa maata ja vainota kristittyjä. Vuonna 1975 kenraali Félix Malloum kaappasi vallan. Kylmän sodan suhteen neutraali FROLINATin Goukouni Oueddei valittiin hallituksen johtoon Malloumin tilalle vuonna 1979.

Tultuaan toukokuussa 1981 Ranskan presidentiksi sosialisti François Mitterrand alkoi tukea Oueddein sijaan FAN-kapinallisryhmän Hissène Habré. Tämä valloittikin pääkaupungin vuonna 1982 ja kidutti ja murhasi tuhansia 1982-1990. Vielä 1985-87 edellistä GUNT-hallitusta tukenut Libya hyökkäsi mutta hävisi Ranskan tukemalle Tshadille.

Vuonna 1990 maata yhä johtava, Libyan tukema kenraali Idriss Débya kaappasi vallan, salli poliittiset puolueet ja järjesti vuosina 1996, 2001 ja 2006 presidentinvaalit, jotka voitti. Häntä pidetään totalitaristina. Islamistinen Sudan tukee kapinallisia ja Ranska presidenttiä. Valtio kontrolloi mediaa.[40]

Tunisia

Vuonna 1956 Tunisia vapautui Ranskasta ja maata hallitsi presidenttinä Habib Bourguiba 1956-1987 sekulaaristi. Sitten hänet erotettiin seniilinä ja juuri pääministeriksi nimitetty entinen Puolan-suurlähettiläs Zine al-Abidine Ben Ali otti vallan kunnes pakeni maasta tammikuussa 2011 kansan vaadittua lisää poliittisia vapauksia ja protestoitua työttömyyttä. Lehdistönvapautta oli jo ollut jonkin verran. [42]

Vallankumous alkoi, kun 26-vuotias työtön Muhammad Al Bouazizi yritti elättää itsensä kadulla hedelmäkauppiaana mutta poliisi takavarikoi hänen tuotteensa, koska hänellä ei ollut vaadittua virallista lupaa kauppaan. 17.12.2010 Bouazizi sytytti itsensä tuleen ja kuoli 4.1. vammoihinsa sairaalassa. Tämä polttoitsemurha käynnisti mielenosoitukset, jotka johtivat parissa viikossa presidentin pakoon maasta. [43]

Uganda

Itsenäistymisvaaleista 1962 vuoteen 1971 Ugandaa johti sosialisti Milton Obote (pääministerinä 1962-66, jolloin presidentti oli seremoniallinen). Vuonna 1966 hän jäi kiinni kullan salakuljetusjuonesta Idi Aminin kanssa, jolloin hän kaappasi vallan itselleen. Vuosian 1968-71 hän toteutti sosialistista "Move to the left" -ohjelmaa, josta tuli erittäin epäsuosittu julmuuden ja korruption vuoksi. Amin kaappasi vallan vuonna 1971 ja oli hänkin vihattu diktaattori. Idi Amin harjoitti valtiojohtoista, keskitettyä taloutta, jossa valtio määräsi luonnonvaroista ja säänteli yrittämistä ja kauppaa[35]. Kumpikin hallitsija oli antikapitalistinen muttei jyrkän linjan sosialisti.

Amin sanoi olevansa vallankumouksellinen, tuki Palestiinan ja Etelä-Afrikan vapaustaisteluita ja lähetti opiskelijoita sosialistimaihin jouduttuaan huonoihin väleihin Lännen kanssa.[44]

Oboten hallitus oli Amnestyn mukaan surmauttanut yli 300 000 siviiliä, CIA Factbookin mukaan 100 000.[45]

Sosialisti Yoweri Museveni kaappasi vallan vuonna 1986 ja on siitedes ollut Ugandan presidentti. Tansaniassa hänestä oli tullut yliopistossa marxisti, FRELIMOlta hän sai sissikoulutusta. Opinnäytteensä hän teki vallankumouksellisesta väkivallasta.[46] Vuonna 1970 hän liittyi Milton Oboten tiedustelupalveluun. Molemmat pakenivat Tansaniaan Aminin kaapattua vallan.

Vallassa Museveni perusti vastarintaneuvostoja, jotka jakoivat hintasäännellyt hyödykkeet ja päättivät muutenkin paikallisasioista. Toisaalta hän on joissain suhteissa liberalisoinut taloutta IMF:n ja Maailmanpankin toiveesta, eikä häntä enää pidetä marxistina.

Musevenin Kansallinen vastarintaliike (NRM) on väitetysti tukenut marxilaisen Paul Kagamen (sittemmin Ruandan presidentti) RPF:ää.

Zimbabwe

Neuvostoliitto tuki Nkomon ei-marxilaista ZAPU-puoluetta Robert Mugaben marxilaista ZANU-puoluetta vastaan.[2]

Zimbabwe muuttui "Afrikan vilja-aitasta" (jollainen se oli ollut jo siirtomaana) ruokapulasta kärsiväksi maaksi, kun presidentti Robert Mugabe alkoi 1990-luvun lopulla sosialisoida valkoisten maatiloja. Maa ei kuitenkaan ole eksplisiittisen sosialistinen.

Viitteet

  1. 1,0 1,1 Soviet Perspectives on African Socialism By Arthur Jay Klinghoffer
  2. 2,0 2,1 2,2 2,3 The USSR and Marxist revolutions in the third world, Mark N. Katz, page 71
  3. African socialism-success or failure, Hans Cohn, 1971, INTERECONOMICS, Volume 6, Number 11, 353-354, DOI: 10.1007/BF02926253
  4. 4,0 4,1 4,2 4,3 4,4 4,5 4,6 4,7 4,8 Kommunismin musta kirja, s. 759-763
  5. 5,0 5,1 5,2 5,3 5,4 Kommunismin musta kirja, s. 763-772
  6. 6,00 6,01 6,02 6,03 6,04 6,05 6,06 6,07 6,08 6,09 6,10 6,11 6,12 6,13 6,14 6,15 6,16 6,17 6,18 The Somali Crisis: Time for an African Solution, George B. N. Ayittey, associate professor of economics, March 28, 1994
  7. 7,0 7,1 7,2 7,3 7,4 7,5 Kommunismin musta kirja, s. 777-781
  8. Ranking the Countries, Heritage & Wall Street Journal Index of Economic Freedom, accessed 2011-3-15
  9. Tunisia, SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Tunis, 27.1.2009
  10. Index of Economic Freedom World Rankings, Heritage & Wall Street Journal, 2011 (accessed 2011-03-15)
  11. 11,0 11,1 Algeria country profile, BBC, 12 January 2011
  12. 12,0 12,1 Kommunismin musta kirja, s. 773-777
  13. 13,0 13,1 Benin country profile, BBC 26 October 2010
  14. Chronologie Benin (fr)
  15. [1], [2]
  16. The Short and Sad Story of Socialism in Benin, Chris Allen, head of the Department of Politics in Edinburgh University, in "Marxism's retreat from Africa", ed. Arnold Hughes,University of Birmingham, page 63
  17. Benin: democracy, the Chinese way - or voodoo?, James Melik, BBC World Service, 21 July 2010
  18. The Politics of Humanitarian Organizations Intervention (book review), Thomas N Kimaru, University of the Witwatersrand, African Studies Quarterly, Spring 2006, page 75
  19. Biafra Holds Out, A. K. Essack, Economic and Political Weekly, Jan 3, 1970: "Ojukwu is a strong nationalist with socialist leanings"
  20. MAJOR ABUBAKAR .A. ATOFARATI (1992). The Nigerian Civil War: Causes, Strategies, And Lessons Learnt. Global Security. Luettu 2005-04-27.
  21. Burkina Faso country profile, BBC, 21 December 2010
  22. Maatiedosto Egypti - Historia, SUOMEN SUURLÄHETYSTÖ, Kairo, 12.1.2011
  23. http://www.amazon.de/Egyptian-Air-Force-Marshals-Mubarak/dp/1156833272
  24. http://bishkek.net/?id=1
  25. http://www.kommersant.com/p720969/r_1/Reelection_of_Muhammad_Hosni_Said_Mubarak/
  26. The Pharaoh and the Commanding Heights, Alex Tabarrok, February 14, 2011
  27. Ground warfare: an international encyclopedia, Stanley Sandler, page 349
  28. Cameroon country profile, BBC, Nov 24, 2010
  29. Cameroon, Heritage & Wall Street Journal, accessed 2011-1-30
  30. 30,0 30,1 30,2 Democratic Congo - History & Background, Education Encyclopedia - StateUniversity.com (accessed 2001-1-19)
  31. Timeline: Republic of Congo, BBC, Nov 30, 2010
  32. 32,0 32,1 32,2 Libya country profile, BBC, 2 February 2011
  33. Libya, Suomen Tunisian-suurlähetystö, 27.1.2010
  34. The USSR and Marxist revolutions in the third world, Mark N. Katz, page 75
  35. 35,0 35,1 What Makes Development Sustainable?, Julian Morris, Cato Policy Report November/December 2003, page 10
  36. Fareed Zakaria (2009-07-18). Africa’s New Path: Paul Kagame Charts A Way Forward. Newsweek. Luettu 2011-1-29.
  37. "OTributes pour in for Nyerere", BBC News, 1999-10-14. Luettu 2009-01-11. 
  38. [http://www.cato.org/pubs/journal/cj5n1/cj5n1-5.pdf RESOURCES, PEOPLE, AND THE NEOMALTHUSIAN FALLACY], David Osterfeld, Cato Journal, s. 70-71
  39. Oliko Valmetin 1980-luvun Tansanian-retki silkka epäonnistuminen?, projektia johtanut Erkki Vita, Kepa.fi 9.6.2011
  40. 40,0 40,1 Chad country profile, BBC News, 15 Feb 2011
  41. Chad, Heritage & Wall Street Journal Index of Economic Freedom, accessed 2011-3-15
  42. Tunisia country profile, BBC, 18 January 2011
  43. How a fruit seller caused revolution in Tunisia, CNN, January 16, 2011
  44. Why the world will always 'love' dictator Idi Amin, Charles Onyango-Obbo, Uganda's leading political commentator and Nation Media Group’s managing editor, Afro Articles, 2007-01-17
  45. CIA Factbook - Uganda
  46. "Fanon's Theory on Violence: Its Verification in Liberated Mozambique", Yoweri Museveni, from Essays on the Liberation of Southern Africa, ed. Nathan Shamuyarira (Dar es Salaam: Tanzania Publishing House) 1971, pp. 1–24

Katso myös

Tietoa muualla

Henkilökohtaiset työkalut